Kitobni o'qish: «Pikku haltijoita»

Shrift:

I
Maton tuhotyöt

1

"Voi, kultaseni, kuinka se on halpaa!"

Näihin sanoihin puhkesi vaimoni, istuessaan brysselimattokääröllä, herrain Ketshem & C:on myymälässä. "Kuinka se on halpaa!"

Milton [englantilainen runoilija] sanoo, että maineen himo on viimeinen synti, johon ylevä sielu lankee. Minäpä luulen hänen siinä erehtyneen. Pelkäänpä melkein, että viimeinen synti on huokean tavaran himo. Käsitä minut oikein. En tarkoita sellaista turhaa, prameilevaa korua, joka jäljittelee hyvää ja arvokasta tavaraa. Ei, sellainen ei voi järkeviä ihmisiä viehättää, vaan tarkoitan noita onnen sattumia, jotka tarjoavat meille polkuhinnasta hyvän ja arvokkaan kapineen – kuka kuolevainen voi sellaista vastaan sotia?

Brown ystävälläni on oikea Murillo [kuuluisa espanjalainen maalari, jonka taulusta tässä on puhe], joka on hänen sydämmensä riemu ja silmiensä valo, mutta sitä näyttäessään kertoo hän taulun suurimpana ansiona – miten hän osti sen polkuhinnasta Etelä-Amerikassa, jossa se riippui eräässä konttoorihuoneessa savuttuneena ja piilossa, miten hän sai sen välitteenä eräässä kaupanteossa, ja kuinka hän sen puhdistettuaan huomasikin sen oikeaksi Murilloksi. Ja sitten ottaa hän sikarin hampaistaan ja näyttää sinulle kaikki pikkuseikat taulussa; hän asettaa uutimet niin, että valo olisi hyvä ja tasainen; hän kulettaa sinua edestakaisin huoneessa, ja koko ajan on sinun myönnettävä, että taulun halpa hinta, kymmenen dollaria, suuresti enentää sen viehätystä. Brownilla on tauluja, joista hän on maksanut tuhansia, ja jotka ovatkin sen arvoisia, mutta tämä eksynyt karitsa, jonka hän sai miltei ilmaiseksi, tuottaa hänelle salaisen arvon hänen omissa silmissään, arvon, joka vastaa taulun oikeata hintaa.

Entäs rouva Croesus eilisillan kutsujaisissa, mitenkä hän vaimolleni lateli kallisarvoisten pitsiensä uskomattoman halpaa hintaa. – "Sain ne melkein ilmaiseksi, kultaseni!" – Ja hänelle vastasi ihailevain kuulijain moniääninen kaiku: "Onko moista kuultu? Minä en ainakaan eläessäni ole sellaista kuullut", ja rouva Croesus pöyhistelihe kuin olisi hän kruunattu maailman kaikilla hyveillä, ja hänen atlassikenkänsä tuskin koskettivat maton kukkasellista pintaa. Olenpa itsekin hyvin ylpeä, omistaessani kappaleen "Kadotetun paratiisin" [Miltonin teos] ensimmäistä painosta, jonka ostin yhdellä shillingillä eräästä kirjakojusta Lontoossa, ja vakuutan usein, etten luopuisi siitä sadastakaan dollarista. En ole siis minäkään tavallisia kuolevaisia parempi.

Mutta vaimoni istuu yhä mattokääröllään, katsoen minua silmiin suostumusta anoen, ja Maria ja Jenny kuiskaavat alituisesti korvaani: "Kuinka kaunis! Kuinka aistikas! Aivan kuin rouva Teedleumin!"

"Ja hän maksoi kaksi dollaria seitsemänkymmentäviisi omastaan, jota vastoin tämä —"

Vaimoni pani kätensä suunsa eteen ja kuiskasi tuon uskomattoman summan pyhällä pelvolla, jota naiset aina tällaisina jännittävinä hetkinä tuntevat. Herra Ketshem, joka seisoi siinä rakastettava hymy huulillaan, lausui toivomuksenaan, ettei vaimoni kertoisi muille maton hintaa, sillä se oli todellakin niin alhainen, että muut ostajat voisivat siitä närkästyä; mutta tämä oli viimeinen tätä mallia, ja hän möisi mielellään loppuun vanhan varastonsa. Sitäpaitsi olimme aina tehneet siellä kauppaa, ja hän piti suuressa arvossa appeani, joka aina oli ollut asioissa heidän kanssaan, ja kun nyt ilmestyi tilaisuus osoittaa myötätuntoisuutta vanhoja ostajia kohtaan, hän tietysti – herra Ketshem kumarsi miellyttävänä mittapuun ylitse vaimolleni, ja minä suostuin.

Niin, suostuin; mutta aina kun jälestäpäin tätä hetkeä muistelen, olin minä mielestäni kuin Adam, ottaessaan Evalta omenan, ja vaimoni mattokääröllä muistuttaa klassillista Pandoraa aukaisemassa onnetonta lipastaan.

Niin, toden totta, siitä asti kun olin myöntävästi vastannut herra Ketshemin huomautuksiin ja sanonut vaimolleni ystävällisesti, joskin arvokkaasti: "No niin, ystäväni, koska se on sinulle mieleen, lienee parasta, että sen otat", – tuntui sielussani raskas paino, pahaa-aavistava tunne, jota ei tyttöjeni hyväilyt eikä vaimoni enemmän hillitty mielihyvä kyennyt poistamaan. Ennustin surua ja kärsimyksiä, ja kaikki ennustukseni kävivät toteen.

Luokaamme pieni katsaus siihen kotiin, johon matto ostettiin, jotta lukijani oikein ymmärtäisi mitä tapahtui.

Vaimoni ja minä olimme kauan eläneet yhdessä, kotimme oli appeni meille varustanut niinä hyvinä vanhoina aikoina, jolloin huonekalut valmistettiin niin, että ne kestivät polvesta polveen. Kaikki oli vahvaa ja mukavaa – raskasta mahonkia, joka ei kaivannut uudenaikaista vernissaa, yksinkertaista, vankkaa työtä, joka oli riippumaton muodin oikuista. Taloutemme oli kalliolle perustettu, eikä hiedalle juoksevalle. Ja niin asetuimme uuteen kotiimme sillä vakaumuksella, että koti on asuttavaksi aijottu ja huonekalut käytettäviksi. Järkevä, kunnon vaimoni oli samaa mieltä kuin minäkin – hänestä, kuten minustakin, koti oli meitä varten eikä vieraita varten, – meillä ei ollut mitään juhlahuoneita, joita käytettiin pari kertaa vuodessa, asuessamme itse nurkissa ja sopukoissa – ei mitään hienoa salia, jonne pääsö oli kielletty, – ei mitään pöytähopeaa pankinholveissa suuria juhlia varten säilytettävänä, syödessämme itse halvoista fajanssiastioista.

"Hankkikaamme kaikki yksinkertaista, hyvää ja kestävää", sanoin silloin vaimolleni, tarjotkaamme ystävillemme mitä meillä itselläkin on, ei parempaa eikä huonompaa; – ja vaimoni hymyili minulle hyväksyväisesti.

Hymyili! Se oli enemmän kuin hymyä! Vaimoni muistuttaa noita kuperia peilejä, joita joskus olen nähnyt. Kaikki ajatukset, jotka lausun julki selvästi ja yksinkertaisesti, heijastuvat uudestaan hänestä tuhansissa pienissä väreissä; hän muodostaa kömpelöt käsitteeni niin häikäisevän hyviksi, että tuskin enää tunnen niitä omikseni. Sydämmeni lämpenee, ajatellessani kuinka hauskalta kotimme tuntui jo hänen ensi kerran sinne astuessaan. Suuri, laaja ja ilmakas huoneemme kaari-ikkunoineen oli nyt niin lämmin ja valoisa, oikea auringon mielipaikka. Siellä ei tuntunut sitä koleaa ja vieroittavaa uutuutta, joka tympäisee miehen tovereita ja panee heidät ajattelemaan: "ei, Crowfieldille ei ole menemistä arkivaatteissa, he voisivat loukkaantua." Ei, meidän vierashuoneemme ei tehnyt sellaista vaikutusta; se kertoi siellä asuvan iloista, luontevaa ja vieraanvaraista väkeä. Niin, vaikkapa Tuomas Brown olisi tullut metsästyslaukkuineen ja koirineen, ei miehen eikä koiran olisi tarvinnut tässä huoneessa arastella, sillä jokainen tunsi, että täällä sitä ollaan kuin kotona.

Toisella puolella uunia oli kirjahyllyni ja kirjoituspöytäni sekavine papereineen, toisella puolella vaimoni suuri, tilava sohva ja kodikas työpöytä; siinä istuin ja kirjoitin artikkeleita aikakauskirjaani, ja siinä hän käänteli, ratkoi ja paikkaili vaatteitaan, siinä oli virkkaus, kudin ja koruompelu parsimakorin vieressä, sisarellisessa sovussa kirjakauden viimeisen kirjan kanssa, jota vaimoni selaili, levätessään päivällisen jälkeen sohvallaan. Kaari-ikkunalla visersivät kanaarilintuset ja kukki alati raittiita kasveja, taulujen ympärillä seinällä kiemurteli muratti. Mutta suloisin kaikista oli kumminkin kodin alttari, leimuava liesi, jonka rattoisa räiske tekee majamme niin lämpimän kodikkaaksi. Minä yhdyn täydellisesti erääseen amerikkalaiseen kirjailijaan, joka pitää avonaista takkaa isänmaanrakkauden alttarina. Olisivatko vallankumoukselliset esi-isämme verissään ja avojaloin kahlanneet lumessa hiili- ja koksikamiineja puolustaakseen? Enpä luule. Se oli muisto avonaisesta takasta, kuivine, pilkkomattomine puineen, räiskyvine liekkineen, leimuavine tulikielineen, joka talven kinosten läpi valoi heihin rohkeutta ja lämmitti heidän sydäntään tuhansilla suloisilla muistoilla.

Ystävämme nauttivat istuessaan leimuavan takkamme ääressä – itsellään heillä ei ollut varaa, sanoivat he, sellaiseen ylellisyyteen, puut kun olivat niin kamalan kalliita. Mutta varaa heillä kyllä oli perhearvon ylläpitämiseksi sisustaa komeita vierashuoneita, joissa istuivat vain kutsujaisissa, ja joissa tietysti avonainen takkavalkea ei ollut paikallaan.

Kun lapsia alkoi ilmestyä kotiimme, järjesti vaimoni oivallisena emäntänä heidän kamarinsa parhaimman mukaan: hän antoi heille lämpöisen, valoisan ja ilmakkaan huoneen, jossa oli kaikkia mitä nouseva polvi tarvitsee huvikseen ja hyödykseen, mutta kumma oli, kuinka siitä huolimatta pikku jalat vastustamattomasti tassuttivat vierashuoneeseemme.

"Voi, kultaseni, miksi kuletat palikkasi tänne yläkertaan?"

"Mamman lookke, mamman lookke", vastasi pienokainen huuli lerpallaan, eikä muuta puolustusta tarvittu.

Sitäpaitsi oli tämä pikku väki saanut päähänsä, että heidän aarteensa olivat paremmassa tallessa äidin sohvassa ja isän kirjoituspöydän alla kuin salaisemmissakaan piilopaikoissa heidän omalla alueellaan. Minun kirjoituspöytäni oli laivaveistämönä Artturin uudelle laivalle, tallina Tommin kirjavalle hevoselle ja vaunuliiterinä Kaarlon uusille ajopeleille, kokonaisen paperinukkearmeijan majaillessa äidin sohvan nurkassa.

Vähitellen seurasi pienokaisia lauma kotieläimiä leimuavan takan ääreen. Pojilla oli komea newfoundlandilainen koira, jota juhlallisesti olimme kieltäneet tulemasta vierashuoneseen; mutta kuinka olikaan, Artturin ja Tommin rukoukset ja Roverin säälittävä alakuloisuus, sen katsellessa ikkunaruutujen läpi kylmältä, pimeältä verannalta lämpimään huoneeseen, saivat sydämmemme sulamaan, ja Rover hankki itselleen pysyväisen paikan leimuavan lieden ääressä, jossa se senjälkeen aina sijaitsi perheen ollessa koossa. Sitten tuli vuorostaan tyttöjen pieni ruskea rottakoira ja villainen puudeli, joka lekotti vaimoni sohvankulmassa; jokaista eläintä puolusti joku lapsen ääni, ja pikku sydämmet olivat pakahtua, jos niitä vähänkin ahdistettiin. Vaimoni ja minä saimme alistua kohtaloomme ja elää tässä eläintarhassa, varsinkin kun itse asiassa salaisesti olimme hyvin kiintyneet näihin nelijalkaisiin lapsiin. Näin me siis kasvoimme ja vaurastuimme yhdessä, – lapset, koirat, linnut, kukat ja kaikki tyyni; ja vaikka vaimoni usein emännyyden innossa, johon parhaimmatkin naiset joskus lankeavat, vakuutti, että me näissä oloissa emme koskaan voi vieraita vastaanottaa, lohdutin häntä aina kääntämällä hänen huomionsa siihen vierasvirtaan, joka tulvaili vierashuoneeseemme, ja josta päättäen ihmiset kovin mielellään kävivät luonamme. Tuttavamme tuntuivat viihtyvän hyvin siellä; siellä oli hauskaa ja kodikasta, vapaata ja lämmintä, ja keskustelu sujui hyvästi. Lasten kasvaessa oli meillä kotona aina jotain hauskaa tekeillä. Artturi ja Tommi kulettivat meille koulutovereitaan, jotka heti niin kotiutuivat, että pidimme heitä perheeseen kuuluvina. Tytöillä ei ollut mitään omaa vierashuonetta, missä vastaanottaa nuoria miestuttaviaan, vaan kaikki suosion – ja lemmenosoitukset tapahtuivat laajassa huoneessamme, joka sohvineen, nojatuolineen ja kodikkaine pikku soppineen oli kodin lämpimänä keskustana; ja tällä vapaalla ja luontevalla seurustelutavalla on ollut mainiot seuraukset, sillä tätä kirjoittaessani, ovat jo kaksi tyttäristäni naimisissa, kolmannen leikitellessä kissaa ja hiirtä hyvin ihailevaisen, tuttavapiiriimme kuuluvan nuorukaisen kanssa.

Niin lujat kuin huonekalumme olivatkin, alkoi niissä jo näkyä ajan merkkejä, muistuttaen, että kaikki maallinen on katoavaista. Omasta puolestani täytyy minun sanoa, ettei minua sellaiset pikku viat lainkaan häiritse. Laajassa, hauskassa ja vieraanvaraisessa huoneessa, jossa kaikki esineet vähitellen ja huomaamatta ovat yhdessä vanhenneet, on rauhallinen ja sopusointuinen leima, joka minua suuresti miellyttää. Mitäpä siitä, jos suuri, mukava nojatuoli, jossa niin monta ystävää on istua lekottanut, vähän ravistuukin liitoksissaan? Tai jos pienoinen reikä ilmestyy mukavan sohvamme hauskassa päällisessä. Suvaitsenhan hyväntahtoisesti onnellisen elämämme todistajain, vanhain palvelijaimmekin puutteita. Sillä nämä puutteet ovat vain merkkejä, joita onnen luode ja vuoksi ovat murtaneet kotirantamme kallioon. Yhtä vastahakoisesti annan parannella vanhaa, kulunutta huonekalustoa, kuin antaisin uudenaikaisen töhrijän uudistaa vanhaa, hienoa maalausta.

Näin me miehet – mutta naiset eivät aina ole samaa mieltä. Oivallisimmissakin naisissa asuu ilkeä hävityksen haltija, joka usein puhkee esiin aivan odottamatta. Niinpä olivat Maria ja Jenny, jotka yhdessä olivat valikoineet sisustuksen Marian uuteen kotiin, usein moittineet vanhoja huonekalujamme, vertaillen niitä uudenaikaiseen tyyliin, joka nykyisissä kodeissa vallitsee.

"Oikein hävettää meidän kotimme", kuulin kerran toisen heistä selittävän äidilleen, "entäs tämä vanha mattoriepu!"

Minua tämä puhe loukkasi. Tiesin kyllä, että nukkainen vaate, joka peitti laattian keskustan, oli ostettu ja naulittu siihen – juhlallisen perhekokouksen jälkeen – peittämään liian näkyviä parsimia, joita onnellisten vuosien kuluessa oli karttunut vahvaan, vanhaan, kodikkaaseen ystäväämme, kolmivartiseen mattoon, joka oli kudottu silloin kun kolmivartiset vielä olivat muodissa.

Oli iloinen ja eloisa se päivä, kun brysselimatto viimein, tuuliaispään jälkeen, jota naiset nimittävät suursiivoamiseksi – tuotiin sisään ja naulittiin laattialle. Ihastuksen hyminä kulki suusta suuhun. Vanhat ystävämme tulivat sitä ihmettelemään, ja kaikki oli paikallaan, mutta sisässäni vaan asui selvä ja epämääräinen aavistus tulevista onnettomuuksista.

"Meidän pitää hankkia rullakartiinit", sanoi Maria, nuoruuden avomielisyydellä, "matto pilaantuu tällaisessa auringonpaisteessa".

"Ja tämä siivoton, pikkuinen kanaarilintunen pitää muuttaa kyökkiin", sanoi Jenny; "se laittaa sellaista siivoa ja levittää siemeniään yltympäri, ja kylpiessään loiskuttaa se vettä matolle. Ja, tiedätkö, äiti, ei minusta sovi pitää kasvia tässä huoneessa. Niistä vuotaa aina vettä matolle, putoaa kukkia ja kuivia lehtiä, ja vahingosta saattaa ruukku särkyä tuhansiksi kappaleiksi. Ei silloin hätää, kun vanha matto vielä oli olemassa, mutta tätä täytyy varoa".

Äiti puolusti kukkiaan, – monivuotisia sydänkäpyjään —, mutta rupesi epäröimään ja keskustelemaan niistä tavalla, joka aiheutti uusiin hyökkäyksiin.

Tunnustan että vapisin, sillä hurjista hurjimpia ovat naiset, jotka ovat saaneet päähänsä uudistaa ja siivota kotia. Pyhä tuli, jumalallinen vimma palaa heidän rinnassaan, he ovat kuin Pythiat, ja jokainen tuoli, jolla he istuvat, muuttuu paikalla loihtivaksi kolmijalaksi. Siksipä me miehet niin pelkäämmekin niitä tuhoatuottavia kevät- ja syksymyrskyjä, joita kutsutaan suursiivoamiseksi. Ken tietää minne nämä raivottaret karkoittavat ystävälliset kotihaltijamme, mitkä synneistämme tulevat päivänvaloon, ja mitkä vapaudet ja myönnytykset, jotka vaimomme tavallisena kuolevaisena ollessaan meille antoi, otetaan meiltä pois? Jos olen saanut luvan pitää tohveliparkani salaisessa nurkassa ja anastanut takan viereisen tuolin hajanaisille papereilleni ja aikakauskirjoilleni, riistetään minulta nämä mainiot edut, paperit sullotaan komeroihin ja tohvelit passitetaan "oikealle paikalleen", saanpa vielä pisteliään muistutuksenkin siitä epäjärjestyksestä, jossa miehet voivat viihtyä.

Samana iltana kun brysselimatto naulittiin vierashuoneen laattialle. näin profeetallisen unen. Taideaarteittemme joukossa löytyi pieni vaskipiirros, erään englantilaisen taiteilijaystäväni tekemä, joka esitti kotihaltijain temmellystä kirjastohuoneessa, talon asujanten vaivuttua uneen. Pikku väki on jos jommoisissakin hauskoissa asennoissa. Muutamat ovat kiivenneet suuren nojatuolin selkänojalle ja katselevat sieltä alas kuin vuoren huipulta, toiset valtaavat hiilihangon, toiset taas käyvät noitapiiriin ja tanssivat riemuiten vielä kiiluvalla liedellä. Käyskentelivätpä jotkut kirjoituspöydälläkin. Yksi oli istuutunut mustepullolle puhellen jalat ristissä kynänpyyhkimellä istuvan toverinsa kanssa, kolmannen velikullan heihin katsellessa hiekkakupista. Se oli hauska pikku kuva, ja herätti minussa ajatuksen, jonka usein kerroin vaimolleni. Rupesin nimittäin kuvailemaan että se erityinen turvallisuuden, rauhan ja viihtymisen tunne, joka vallitsee monessa huoneessa ja kodissa, syntyy tämän haltijaväen aavistamattomasta läsnäolosta, tämä ajatus oli niin juurtunut minuun, että se melkein tuli minulle uskonkappaleeksi,

Mutta nyt kerron uneni. Sinä iltana jolloin matto oli tullut kotiimme, torkahdin vaimoni ja tyttäreni levolle käytyä, sammuneen hiiloksen eteen nojatuolissani, ja katso! Omassa vierashuoneessani oli kovaa liikettä ja hommaa. Pieniä harmaita olentoja liikkui siellä edestakaisin, mutta peräti hämillään. Heille oli jotain pahaa tapahtunut, sillä he touhusivat ja kuiskuttelivat keskenään, kuin puuhaisivat jotain erinomaista. Kaari-ikkunalla oli niitä koko joukkonen, käsissään reppuja ja pusseja kuin matkalle lähtiessä. Kirjoituspöydälläni oli myöskin kokous mustepullon ympärillä, jossa kiihkeästi keskusteltiin, toisten kootessa ja sullotessa pikku säkkeihin kaikenmoista noitatavaraa. Kaikkialla huoneessa oli sama sekamelska, vaimoni sohvalla ja työkorissa, kaikkialla suuri tyytymättömyys ja hämminki. Se oli selvää, kotihaltijat puuhasivat suurta, yhteistä muuttoa, he aikoivat jättää majamme. Minä huokailin, ja ojentaen käteni rupesin juuri hieromaan sovintoa, kun koko näky hävisi ja heräsin siihen, että vaimoni seisoi vieressäni, kysyen olenko sairas, vai ahdistiko minua painajainen kun niin huokailin. Kerroin hänelle uneni ja nauroimme sille yhdessä.

"Täytyyhän meidän vähän taipua tyttöjen mielen mukaan", sanoi hän. "Onhan luonnollista, että he tahtovat vähän seurata uutta muotia. Ja onhan meidän vierashuoneemme hyvin rappiolla, ajatteleppas, kuinka kauan olemme täällä asuneet ilman minkäänlaista uudistusta."

"Vihaan uudistuksia", huomautin koko sieluni katkeruudella. "Vihaan kaikkea uutta".

Vaimoni vastasi maltillisesti ja valtioviisaasti, myöntäen olevani oikeassa. Hän kyllä oli samaa mieltä. Mutta eihän siltä tarvitse suvaita reikiä sohvan ja nojatuolien päällisissä; eihän siinä mitään pahaa, jos lähetämme ne verhoilijan luo päällystettäviksi, omasta puolestaan hän mielellään antoi muuttaa kukkasensa pieneen etelänpuolella olevaan suojaan, ja kanaarilinnulla oli aivan tarpeeksi hyvä kyökissä, olinhan usein itse valittanut sen elämöimistä lukiessani ääneen.

Siis sohvamme vietiin verhoilijalle, mutta verhoilija oli kauhuissaan, nähdessään kömpelön ja vanhanaikaisen huonekalun ja neuvoi vaimoani ennen ostamaan uuden, kuin parantelemaan tätä vanhaa, ja näytti toisen, uutta kuosia, joka olisi meille soveltunut. Voisihan sitä vähän korjaamalla vielä käyttää ruokasalissa – mutta vierashuoneessa, – hän lausuu vain puoluettoman mielipiteensä – hän ainakaan j.n.e. j.n.e.

Sanalla sanoen ostimme uuden sohvan; tuolit, kukkaset ja lintuset karkoitettiin ja viheriäiset rullakartiinit hankittiin sulkemaan aurinkoa vierashuoneesta, siunatut auringonsäteet pääsivät sinne vain silloin kun perheeni poissaollessa voin kiertää rullakartiinit ylös ja antaa päivän lämmittää ja valaista kotiani kuten entisinä aikoina.

Mutta pahin tuli viimeiseksi. Uudet huonekalut ja uusi matto vetivät liian paljon huomiota puoleensa. Olen täysin vakuutettu siitä, että jokaisen pienen kotihaltijan sijaan, joka poistui rakkaitten vanhojen tavaroittemme mukana, tuli joukkonen pieniä ilkeitä tonttuja. Nämä pienet olennot takertuivat aina vaimoni ja tyttöjeni vaatteisiin, työnsivät heitä kyynäspäihin, istuttivat heihin tyytymättömyyttä ja panivat heidät vertailemaan ostamiaan uusia, tyylikkäitä tavaroita entispäivien jäännösparkoihin. He hylkäsivät kirjoituspöytäni ja panivat sen nurkkaan häpeämään, he työnsivät syrjään vanhanaikaisen lepotuolin, joka vuosikausia oli ollut äidin valtaistuimena; karkoittivat työpöydän ja suuren parsimakorin, ja kaikki tapahtui siitä syystä, ettei uusi ja vanha sulannut toisiinsa.

"Meillä ei ole mitään vierashuonetta", sanoi Jenny kerran. "Meidän vierashuoneemme on aina ollut kaikkea sekaisin, työhuoneena, kirjastona, lastenkamarina ja kasvihuoneena aivan kuin mikäkin markkinapaikka. Ei missään muualla näe semmoista sekamelskaa kuin meillä."

"Niin, ja tämä avonainen takka on aina niin tomuinen, ja jokainen tomuhiude näkyy tällä matolla, sitä täytyy aina niin varoa."

"Miksihän ei isällä koskaan ole ollut omaa työhuonetta; ihan varmaan hän viihtyisi paremmin omassa huoneessa, kuin meidän kanssamme, Suuri huone ruokasalin vieressä olisi oivallinen, siellä saisi hän viskellä papereitaan mielin määrin ja lämmitellä takkansa edessä, jota hän niin rakastaa, ja viihtyisi mainiosti. Me taas puolestamme nostaisimme uunin pois, panisimme nojatuolit nurkkaan, ja äiti voisi viedä tavaransa lastenkamariin, ja niin meillä vihdoinkin olisi vierashuone, jota ei tarvitsisi hävetä."

Kuulin kyllä tämän keskustelun, vaikka pienet villikissat luulivat minun aivan vaipuneen saksalaiseen kirjaani, jota selailin.

Välistä tuntuu miehestä kuin naiselementti hänen talossaan olisi niin vahva, että se uhkaa häntä sortaa. Nämä viehättävät olennot, jotka niin monessa suhteessa luottavat sinuun, näkevät sinussa äkkiä avuttoman, yksinkertaisen miehen, jota pitää hyväillen ja mairitellen johdattaa luontaisesta sokeudesta heidän toiveittensa luvattuun maahan.

"Eiväthän miehet, äiti hyvä, ymmärrä tällaisia asioita", sanoivat puuhaavat tyttäreni. "Mitä he tietävät talousasioista ja huoneiden sisustuksesta? Eihän isä käy missään, hän ei tiedä eikä välitä muusta maailmasta, eikä huomaa kuinka toisella tavalla me elämme, kuin kaikki muut ihmiset."

"Ahaa, pikku naikkoseni, niin pitkälläkö sitä ollaan?" ajattelin; ja sisässäni päätin voimaini takaa hajoittaa tämän salaliiton.

"Jos aijotte muuttaa kirjoituspöytäni tästä nurkasta, olkaa hyvät ja ilmoittakaa minulle ensiksi."

Niin puhuin sokeudessani ja hulluudessani. Yhtähyvin olisi Jupiter voinut pysyä valveilla Junon nukuttaessa häntä Venuksen vyöllä, kuin voisi joku meistä kömpelöistä miehistä selvitä naisviekkauden sokkeloisesta labyrintista.

No niin, ennen vuoden kuluttua oli kaikki käynyt heidän mielensä mukaisesti, ilman kinaa, hälyä tai kiivautta, tuskin tiedän milloin ja miten se kävi; he ottivat huomioon kaikki toiveeni, koettivat parhaansa mukaan asettaa niin, etten häiriytyisi, ja jos vain toisin tahtoisin, he kyllä muka alistuisivat.

Niinmuodoin tulin itse syypääksi tähän mullistukseen, "sattumain oikkujen" kautta, kuten Napoleon niin sattuvasti kutsui sitä vanhaa, tuttua logiikkaa, jonka mukaan sen, joka sanoo a, täytyy myös sanoa b, ja sen joka sanoo b, täytyy sanoa koko kirjaimisto.

Vuoden sisässä siis meillä oli vierashuone, jossa oli hieno sohva ja kuusi tuolia, nurkissa uudenaikaiset nojatuolit ja suuri seinäpeili sekä kamiini, joka oli aina suljettu ja josta lämmin virtasi vain luukun kautta. Ikkunoissa riippui suuret, raskaat uutimet, jotka himmensivät senkin vähän valon, minkä viheriäiset rullakartiinit päästivät huoneeseen.

Vierashuoneemme oli nyt yhtä hieno ja muodinmukainen kuin kenenkään naapurin, ja tuttaviemme tullessa meitä tervehtimään, otimme heitä hapuillen vastaan tässä pimeässä ja kolkossa suojassa, vedimme hiukan vain uutimia syrjään, että näkisimme toisiamme, ja olimme parhaissa vaatteissamme heitä vastaanottaessamme. Vanhat ystävämme kapinoitsivat ja kysyivät, mitä olivat rikkoneet meitä vastaan, koska heitä niin kohtelimme. He valittivat niin haikeasti, että vähitellen ilmaisimme heille salaisuuden, että meillä oli suuri aurinkoinen huone minun työhuoneenani, jossa kaikki istuimme, jossa vanha matto oli laattialla, johon päivä paistoi sisään suuresta ikkunasta, jossa vaimoni kukat rehoittivat ja kanaarilintunen lauloi; siellä oli vaimoni sohva nurkassa ja avonaisessa takassa räiskyi leimuava tuli, – lyhyesti maja, jonne kaikki kotihaltijat olivat paenneet.

Kun ystävämme kerran saivat tästä vihiä, emme enää saaneet heitä vierashuoneeseen istumaan. Olin varta vasten nimittänyt uuden huoneen työhuoneekseni, saadakseni kaikki käskijän oikeudet siellä, vaikka avosylin otin vastaan kaikki, jotka vain halusivat sinne tulla. Niinpä tapahtui usein, että, istuessamme illalla tulen ympärillä huoneessani, joku tytöistä sanoi:

"Miksi aina istumme täällä? Menkäämme vierashuoneeseen?"

Mutta silloin kaikki, koko perhe ja perheen ystävät näyttivät hyvin vastahakoisilta.

"Armahda meitä!" sanoi Artturi; "vierashuoneella on puolensa, mutta anna meidän olla täällä, jossa viihdymme ja voimme liikkua ja olla kuin kotonamme", ja tähän yhtyivät myös Artturin ja Tommin toverit.

Ja tosi oli, ettei kukaan enää viihtynyt vierashuoneessa. Se oli kylmä, säännöllinen ja täydellinen, mutta haltijat olivat sen hyljänneet, – ja kun haltijat pakenevat huoneesta, ei siinä kukaan viihdy. Taulut, esiriput, sohvat ja kaikki muu hienous eivät vastaa niitten läsnäoloa. Ne ovat oikullista sukua; toisissa huoneissa ne viihtyvät mainiosti, toisista taas pakenevat – mutta missään emme viihdy ilman heitä.

2

Kuten ehkä lukijani on huomannut, olen suora ja avosydämminen mies, siksipä luinkin kirjoitukseni matosta vaimolleni ja tyttärilleni, ennenkun lähetin sen aikakauskirjaani, ja nauroimme sillä makeasti kaikki. Vaimoni ja tyttärieni kelpasi kyllä nauraa, sillä he olivat päässeet tahtonsa perille, he olivat nyt muitten ihmisten kaltaiset. Heillä oli synkkä ja suljettu vierashuone, hienoine mattoineen, ikkunaverhoineen, nojatuolineen ja marmoripöytineen – kaikki niin hienoa, ettei sitä saanut arkena lähestyä, ja tästä rauhoittuneena, olivat he vieraineen aina minun työhuoneessani, jatkaen entistä hauskaa elämäntapaansa, sillä tiesihän jokainen vieras nyt, ettei tämä ollut paras huone, että heillä oli vierashuone, jonne mennä, jos niin tahtoivat.

"Entäs jos pitäisimme kutsut", sanoi Jenny, "eikö vierashuoneemme olisi kaunis lampun valossa! Tosin meillä ei koskaan ole kutsuja, mutta jos nyt sattuisi – esimerkiksi häät, ymmärräthän."

Sehän kyllä oli pätevä syy ja siihen oli kyllä syytä uhrata ne neljä tai viisisataa dollaria, jotka olin maksanut vierashuoneen kaikesta ylellisyydestä.

"Tiedän kyllä, ettei isä hyväksy meitä", sanoi Maria, "ja hän keksii kaikista tehdä hauskoja juttuja. Eikö siis koskaan saisi hankkia itselleen uutta mattoa? Pitääkö vanha kuluttaa ihan repaleiksi ensin?"

Sellainen on se ajatuksenkulku, jolla kaunis sukupuolemme aina itseään puolustelee. He unohtavat kaikki sivuseikat ja tuovat esiin alastoman tosiasian, käyttäen sitä aseena meitä vastaan.

"Niin juuri, eikö koskaan saisi ostaa uutta mattoa?" säesti Jenny.

"Kultaseni", sanoin, "asia on nyt kerta niin, että uusi ja vanha harvoin sulavat yhteen, ja se, joka ostaa uutta vanhaan, pyhään perhesuojaan, jossa kaikki esineet ovat samalta aikakaudelta, saa noudattaa yhtä paljon huolta ja älyä kuin arkkitehti, joka uudistaa holvin tai kaaren jossain vanhassa, hienossa rauniossa. Teidän mattonne oli eri tyyliä kuin kaikki muu huoneessa, ja esiintyi siinä niin räikeänä vastakohtana, että kaikki muu teki rappeutuneen vaikutuksen. Sen väri ja laatu oli aivan toisenlaista elintapaa varten ja vaatii alituisia muutoksia. Olettehan nähneet, että se on karkoittanut ja raivannut ulos koko huoneen sisustan, ja minussa asuu salainen pelko, ettei se vieläkään ole rauhoittunut, vaan vaatii yhä uusia muutoksia, kunnes koko talo on uudestaan sisustettu."

"Voi, rakkaani, elähän toki!" huudahti vaimoni nuhdellen; mutta Jenny ja Maria punastuivat, joskin nauroivat makeasti.

"Tunnustakaa pois", sanoin, katsellen heitä, "ettekö ole salaliitossa eteisen mattoa vastaan."

"Kuinka sen arvasit, isä? Minä vain sanoin Marialle, että eteisen kömpelöt villamatot hyvin huonosti soveltuvat vierashuoneen brysselimaton kanssa; ja muistathan, äiti, minkä kauniin mallin Ketshem ja C:o näytti meille – ihan samaa tyyliä kuin vierashuoneen matto".

"Kyllä muistan, tytöt", sanoi vaimoni; "mutta sanoinhan heti, ettei sellaista ole ajattelemistakaan."

"Kuulkaappa tytöt", sanoin, "kerron teille jutun, jonka kerran kuulin hyvin järkevästä papista Uudessa-Englannissa. Hän, kuten papit tavallisesti, oli vähissä varoissa, mutta aina tyytyväinen. Siihen aikaan käytettiin vielä polvipöksyjä ja pitkiä sukkia ja tälle kunnon miehelle tarjottiin kerran lahjaksi komeat mustat silkkisukat. Mutta hän kieltäytyi niitä käyttämästä, sanoen, ettei hänellä ole varaa siihen.

"Mitä, ei ole varaa?" sanoi ystävä; "minä annan ne sinulle."

"Niinpä kyllä; mutta se maksaa minulle ainakin kaksisataa dollaria, enkä sitä voi."

"Kuinka niin?"

"Heti pantuani ne jalkaani, sanoo vaimoni minulle: 'Ystävä kultani, sinun pitää ostaa uudet polvipöksyt', ja niin saan ne ostaa. Sitten sanoo vaimoni: 'Mies parkani, miltä takkisi näyttää, sinun pitää ostaa uusi', ja niin täytyy tehdä; ja sitten hän sanoo: 'Ei raukkani, tuo hattu ei kelpaa, ja niin saan uuden hatun'."

"Ja sitten sanon minä vaimolleni: Vaimo kultani, miltäs nyt näyttää, että minä olen näin hieno ja sinä olet vanhoissa vaatteissasi, ja niin saa vaimonikin uuden hameen; uusi hame vaatii uuden hatun ja saalin. Mutta ellen nyt vastaanota näitä hienoja silkkisukkia, emme kaikesta tästä tarvitse mitään, sillä me olemme tyytyväiset, ja vanhat vaatepartemme tulevat mainiosti toimeen keskenään."

Tytöt nauroivat tälle jutulle, ja minä lisäsin hyvin päättäväisesti:

"Ilmoitan teille edeltäpäin, tytöt, että olen päättänyt henkeni takaa puolustaa vanhaa rappumattoa. En tahdo, että minua suljetaan pääkäytävästä ja että päästäkseni makuuhuoneeseeni minun täytyy kiivetä erityisiä tikapuita, sillä sitä tapaa tulen käyttämään niin pian kuin ostatte uuden maton."

"Mutta isä kulta!"

"Vai eikö? Ettei matto haalistuisi, karkoitatte auringon vierashuoneesta. Takkavalkeaa siellä ei saa sytyttää tomun pelosta, eikä saa istua sohviin ja tuoliin niitä kuluttamaan. Jos te hankitte uuden maton eteiseen ja rappusille, olen pakoitettu käyttämään tikapuita mennessäni makuuhuoneeseen."

"Eihän toki, isä kulta", sanoi Jenny viattomasti, "voimmehan ostaa käyntimattoja päälle, niin se ei kulu ollenkaan."

"Peittäkää sitten vanha matto niillä, niin kaikki tuttavamme luulevat alla olevan uuden."

Koko naisvalta nauroi tälle ehdotukselleni ja sanoi sen olevan niin miesten kaltaista.

"Entä jos olisikin", sanoin valmiina puolustamaan sukupuoltani, "miehen mietteet naisaskareista ansaitsevat myöskin vähän huomiota. Älykäs, sivistynyt mies, joka vuosikausia on ajatellut ja innolla tutkinut jotain asiaa, on siinä myös niin selvillä, että kannattaa kuulla mitä hänellä on sanomista. Olen kirjoittanut uuden artikkelin aikakauskirjaani, jonka tahdon teille lukea."

Yosh cheklamasi:
0+
Litresda chiqarilgan sana:
01 iyul 2019
Hajm:
250 Sahifa 1 tasvir
Mualliflik huquqi egasi:
Public Domain
Формат скачивания:

Ushbu kitob bilan o'qiladi