Ikuisena salaisuutena keskenämme olkoon, rakas lukijani, että näillä kirjoituksillani, paitsi julkista tarkoitustaan, on toinen, yksityinenkin, koetan, näet, niillä vaikuttaa omaan perheeseeni.

Se ei rajoitu ainoastaan salahyökkäyksiin kuuluisaa mattoa ja vierashuonetta vastaan, mutta se tähtää niitä uusia kotejakin, jotka ehkä kohoavat ympärillämme.

Sillä kuten jo ennen näin meidän kesken olen maininnut, oli Mariamme oman pesän valmistamisen hauskoissa puuhissa.

Olen huomannut, että kun perheessä sellaista on tekeillä, on jokainen perheen naisolento kuumeentapaisessa jännityksessä, – jokainen naikkonen, vanha ja nuori, tuntee emännän vaistot heräävän itsessään; ja silloin on meidän, toisen sukupuolen, liikuttava suurella varovaisuudella ja lausuttava ajatuksemme hyvin arasti kunnioittaen niitä salaisia voimia, jotka hallitsevat naiselementtiämme.

Vahingosta viisastuneena en koskaan mennyt suoranaisia neuvoja antamaan, sillä suloiset äänet olisivat pian minut nolanneet ja tukkineet minulta suun. Mutta olin vaimoni käytettäväksi antanut sen pienen summan, jonka taisin uhrata Marian myötäjäisiin, ja siitäkös nyt puuhaa – Jenny ja Maria olivat peräti tottumattomat rahanhoitoon ja neuvottelivat lakkaamatta väsymättömän äidin kanssa, kuinka rahat parhaiten olivat käytettävät. Sanon Maria ja Jenny, sillä vaikka Marian olisi pitänyt olla keskuspisteenä näissä hommissa, lankesi kumminkin kaikki Jennyn päätettäväksi, hänen uutteruutensa ja intonsa tähden, joka aina tuli näkyviin tällaisissa kotoisissa puuhissa.

Pikku Jenny on niin virkeä ja teräväpäinen ja keksii ja suunnittelee kaikenmoista hauskaa ja hyödyllistä. Jos vieras sattuisi kuulemaan näitä jokapäiväisiä keskusteluja, tulisi hän ihan varmaan siihen päätökseen, että hän järjestää omaa kotiaan. Maria on lempeä, ajattelevainen ja tyyni tyttö, joka ei tuhlaa sanoja; mutta, lähemmin tutustuessasi häneen, huomaat pian, että hän, vaikka harvapuheinen, on luonteeltaan luja ja taipumaton. Kaikissa perhekokouksissa antaa hän puheenvuoron Jennylle ja äidille, mutta lyhyt, harkittu: "niin", tai "ei", jonka Maria lausuu, tekee ratkaisevan päätöksen joka asiassa.

Tähän perhetauluun täytyy minun vielä liittää oivallisen Rob Stefensin, tulevan aviomiehen, kuva, hänen, jonka hyväksi kaikki nämä neuvottelut pidettiin.

Rahalliseen puoleen nähden oli hän niitä nuorukaisia, joista runoilija laulaa:

"Hällä viisautta, arvoa,
Vaan muuta ei".

Mutta Rob oli lahjakas, hyväsydämminen poika, jolla oli monta oivallista ominaisuutta. Hän oli mainio duettilaulaja – tenoori – taitava näyttelijä, ja keskustelussa oli hän sukkela ja vilkas sekä hyvin perehtynyt kirjallisuuteen. Mutta eniten minua miellytti hänen edistyksensä virka-uralla; hän oli nim. etevä lakimies, ja hänen tulevaisuutensa oli hyvin lupaava verrattuna muihin pyrkijöihin tällä samalla alalla.

Nuoret olivat tietysti korviaan myöten rakastuneet; mutta mitenkä he taloutensa hoitaisivat, hankkisivat polttopuut ja ruoka-aineet, maksaisivat hyyryn, valon ja verot, oli minulle oikea arvoitus, sillä siinä suhteessa olivat he yhtä viisaat, kuin kaksi linnunpoikasta.

Mutta koska linnunpoikasetkin kaikesta huolimatta oppivat pesimään, kuten vanhempansa, voimmehan jokaiselta ihmislapseltakin toivoa samaa. Se on pahan onnen sattuma vaillinaisessa elämässämme, että nuoret rakentavat pesänsä ja tulevaisen kotinsa siinä pyhässä yksinkertaisuuden tilassa, joka ei todellisia tarpeita tunne.

Jos pariskunnalla on hyvät tulot ja varaa korjata erehdyksiään, ei kodin järjestämisen tarvitse tuottaa heille paljon päänvaivaa; jos he ovat järkeviä, puhdistavat he pian kotinsa niistä epäonnistuneista laitoksista, joilla ensi innossaan koristelivat sitä ja sisustavat sen kehittyneemmän aistinsa mukaisesti.

Mutta suurelle enemmistölle, joka ahtaissa oloissa ottaa tämän ensimmäisen askeleen perhe-elämässä, ovat nämä erehdykset vakavampaa laatua. Heidän täytyy vuosikausia nähdä kodissaan perin tarpeettomia kapineita ja saavat turhaan haikaella monta välttämätöntä asiaa, vain siitä syystä, että alusta järjestivät kaikki niin epäkäytännöllisesti pyhässä yksinkertaisuudessaan.

Olin ollut sanattomana kuulijana monessa vilkkaassa keskustelussa nuoren parimme välillä, joissa he tavallisesti neuvottelivat siitä, mitä tarvitsisivat ja mitä voisivat ostaa, he keskustelivat varovaisuudesta ja säästäväisyydestä ja toistelivat monta hyväntahtoista neuvoa, joita meitä monin kerroin rikkaammat sukulaiset ja tuttavat olivat heille antaneet. Ne, jotka itse ovat hyvillä päivillä, ovat aina hyvin nopsat neuvomaan toisille säästäväisyyttä. Ja miltä korkeudelta he antavat neuvojaan kokemattomille vasta-alkajille! Jolla on kymmenentuhannen vuotuiset tulot, voi uhrata aikaa mietteisiin; ja tämä hieno joutilaisuus sallii myös hänen tyynesti arvostella taloudessa tarpeellista säästäväisyyttä; siitä saavat nämä yläluokan tyttäret sen varmuuden, jolla rohkaisevat vähäosaisempia kanssasisariaan.

"Usko pois, kultaseni", sanoi täti Sofia Suruton. "Suurin säästö on aina kalliimman tavaran osto. Se maksaa alussa, mutta sitten se kestääkin. Nämä samettimatot laattiallani ovat olleet siinä yhtämittaa kymmenen vuotta, ja katso kuinka hyvät ne yhä ovat! En koskaan käytä halpoja mattoja talossani – en edes arkihuoneissakaan. Sametti, ja brysselimatot ovat ensin tosin kalliimmat, mutta ne ovat niin vahvat. Enkä voi käsittää kuinka voi käyttää uushopeata hopean asemesta. Uushopea kuluu pian, ja sitten sitä pitää kiilloittaa, ja siten tulee se yhtä kalliiksi kuin hopeakin. Jos minä olisin Marian sijassa, eroittaisin myötäjäissummasta tuhat dollaria hopeaan, ja tyytyisin muutoin yksinkertaisempaan. Huonekaluni ottaisin kaikki David ja Saulilta. Sitä kauppaa sanotaan kalliiksi, mutta sen tavarat tulevat ajan pitkään sittenkin halvimmiksi, ja ne ovat aina niin hienot ja tyylikkäät. Tietysti ei pidä mennä äärimmäisyyksiin – yksinkertaisuus on suuri kaunistus."

Perheen rauha häiriytyi, kun Jenny, innosta hehkuen, kertoi tämän keskustelun. Vaimoni vertaellessa kokeneena emäntänä yksinkertaisimpia tädin ehdottamia korutavaroita siihen summaan, joka oli käytettävissä, venähtyivät tyttöjen kasvot melkoisesti.

"Mutta kuinka ihmiset saattavat pitää taloutta", sanoi Jenny, "jos kaikki on niin kallista."

Vaimoni huomautti tyynesti, että olimme eläneet hyvin mukavasti omassa kodissamme, – olimme vastaanottaneet lukemattomia ystäviä, vaikka meillä oli vain ihan halpoja mattoja arkihuoneissamme ja kolmivartinen vierashuoneessa, eikä kukaan vieras ole siitä välittänyt eikä sitä paheksinut; ja mitä kestävyyteen tulee, on täti Suruton useammin uusinut mattojaan kuin me, sillä huolimatta halpuudestaan ovat meidän kestäneet kauemmin kuin hänen.

"Mutta, äiti, kaikki on mennyt eteenpäin sinun nuoruudestasi lukien. Täytyyhän sentään seurata aikaansa ja sisustaa huoneensa, kuin muutkin ihmiset."

Vaimoni vastasi tavallisella tyynellä tavallaan ja puolusti suhteellisuutta koko taloudessa. Huonekalujen, kyökkiastioitten, porsliinien ja liinakaappien hintain tulee suhteellisesti vastata toisiaan niin, ettei mistään makseta enemmän toisen kustannuksella, ja niin laski hän tyynesti kuinka pitkälle Marialle myönnetty summa riittäisi, ja missä ylipääsemätön raja kulki. Ei mikään ole niin omiaan tukahuttamaan nuoruuden innokkaita aikeita, kuin numeroitten selvä ja vakuuttava logiikka. Kuinka suloista ja lohduttavaa on kuvitella, että juuri ne tavarat, joista pidämme, ovat halvimmat, ja että joku ankara velvollisuus pakottaa meidät juuri niitä ostamaan, tuottakoot ne vaikka suuriakin uhrauksia meille. Ainoastaan kertoma- ja yhteenlaskun avulla voit päästä tästä harhaluulosta ja saada selville, mitä sinun on ostettava ja mitä ei.

Vaimoni numerot kumosivat tuiki täti Suruttoman vakuutukset, ja nuorisomme rauhoittui joksikin ajaksi, vaikka huomasin Jennyssä salaisen levottomuuden. Kuulin heidän puuhaavan retkiä jos jonnekkin, väliin hyvinkin kauas, katselemaan korutavaroita, joita myytiin alennettuihin hintoihin. Milloin oli kullattu peili, milloin taas samettimatto sattumalta niin halpa, että se miltei kosketti äidin tekemiä rajoja. Ajattelin vierashuonettamme ja rukoilin hyviä haltijoita estämään heitä erehdyksistä.

"Koeta saada vähän tervettä järkeä tyttöihin, jos voit", sanoin vaimolleni, "eläkä anna pienen lemmittymme hukata rahojaan ja ostella kaikenmoista turhaa, joka häntä sitten jälestäpäin vain harmittaa."

"Kyllä koetan", sanoi hän. "Mutta Maria on, kuten tiedät, kokematon, ja Jenny taas niin innokas, toimelias ja herkkäuskoinen. Pelkäänpä, että molemmat pitävät meitä vähän vanhanaikaisina. Mutta ystäväni, olen huomannut, että sinun kirjoituksesi ovat paikallaan ja oivalliset heidän silmiään avaamaan. Jenny jo kysyi eilen illalla, milloinka luet ensi kirjoituksesi. Tyttö on järkevä ja teräväpäinen ja kätkee sydämmeensä sen, minkä kuulee."

Näin mairiteltuna ryhdyin kirjoittamaan; ja samana iltana tulenvalolla luin pienelle naismaailmalleni seuraavan kyhäelmän:

Mikä on koti ja sen hoito?

Olen jo osoittanut teille, että talo, jossa mies ja nainen asuvat ja pitävät taloutta, ei aina ole koti. Mikä siis koti on? Sana koti sisältää jokaiselle naiselle ja miehelle jotain sanomatonta – jotain, jota he haluavat ja kaipaavat.

"Koti," huokailee tyytymätön nuorimies, väsyneenä ravintolaelämään ja napittomiin paitoihin. "Koti!" kuiskaa vaeltaja vieraalla maalla, ajatellen äidin-, vaimon-, sisaren- ja lapsenrakkautta. Niin, sillä sanalla on vielä korkeampi, uskonnon pyhittämä merkitys, ja kristittyjen kuvaillessa toiveitaan paremmasta elämästä, puhuvat he kodista tuollapuolen hautaa. Sana koti käsittää rakkautta, lepoa, pysyväisyyttä ja vapautta; mutta siinä sivussa koti kasvattaa meitä ja kehittää meissä löytyvät puhtaat tunteet ylevämpiin muotoihin, korkeampaa elämää varten. Mestari otti pienoisen lapsen kodin helmasta polvelleen, tulkitessaan opetuslapsilleen kuningaskuntansa salaisuuksia.

Koti on niin pyhä ja kallis asia, ja sen luominen kysyy niin suurta kykyä, että se voittaa kaikki muut ominaisuudet. Kuvanveistäjää, joka loihtii kylmästä marmorista elävän olennon, maalaria, joka kiinnittää kankaalle kuolematonta kauneutta, arkkitehtiä, joka rakentaa tuomiokirkkoja ja kohottaa Pyhän Pietarin kupoolin maan ja taivaan välille, ei voi ansiossa ja pyhyydessä verrata vaatimattomaan taiteilijaan, joka niistä köyhistä aineksista, joita tämä valheellinen, oikullinen ja itsekäs maailma hänelle tarjoo, luo kodin turvallisen Edenin.

Todellinen koti on ylevin taideteos, minkä ihmisolento voi luoda, sillä se kuvaa sielun suurinta rauhaa ja onnea.

Vanha kristin kirkko vaatikin avioliittoon pyrkiviltä hyvin totista ajatuskantaa menneestä elämästä, katumusta ja ajatuksissa, puheissa ja töissä tehtyjen syntien tunnustamista sekä pyhän sakramentin nauttimista; sillä siten mies ja vaimo, jotka lähestyvät ylevää tointa, kodin perustamista, muistavat sen pyhyyttä ja kauneutta.

Tällaista kotia varten on minulla, kuten Euklideksellä, aksioomeja, muutamia varsin tärkeitä periaatteita, ja ensimmäinen kuuluu: Ilman rakkautta ei synny kotia.

Kaikki rahan, sovinnaisuuden ja puhtaasti ruumiillisen intohimon vaikuttamat avioliitot tekevät oikean kodin perustamisen jo alusta mahdottomaksi. Rakkaus on tämän uuden Jerusalemin perustus, rakkaus, joka on taivaasta kotoisin ja vaihtelee monissa eri väreissä kuin ihanimmat jalokivet. Rakkaudelle on kaikki mahdollista, mutta ilmaa rakkautta emme mitään mahda.

Ulkomailla kuulemme usein puhuttavan sovinnais-avioliitoista, joita mieluummin voisi nimittää yhtiöiksi. Rahat lasketaan kummallakin puolella; molemmat asianomaiset panevat rahoja liikkeeseen, hoitaen kukin omaansa. Rakkaus ei tule kysymykseen, mutta suuri kohtelijaisuus. Kaikki on niin lainmukaisesti ja kauttaaltaan järjestettyä, ettei tulevaisuudessakaan voi mitään selkkauksia syntyä. Herralla ja rouvalla on kullakin omat huoneistonsa, ajoneuvonsa, palvelijansa, sisääntulonsa, ystävänsä ja harrastuksensa – ja he täyttävät mielestään pyhän avioliittolupauksen kohtelemalla toisiaan hienosti ja säädyllisesti niinä harvoina kertoina, jolloin heidän tiensä pakosta yhtyvät.

Olisipa hyvin surullista, jos meidänkin maassa sellainen katsantokanta avioliiton suhteen pääsisi vallalle. Se on hyvin epäjalo ja osoittaa pakanallista käsitystä siitä suhteesta, jossa mies ja nainen yhtyvät yhdeksi. Se on molemmin puolin kurja ja alhainen keksintö, joka täydellisesti pudistaa pois kotisivistyksen suuren työn, kotikasvatuksen ylevät surut ja urhoolliset vaivat – kasvatus, jossa vanhemmat oppivat enemmän kuin opettavat.

Omituisena seikkana mainittakoon, että niissä maissa, joissa tällainen avioliitto on tavallinen, puuttuu kielestä meidän koti-käsitettämme vastaava sana. Monelle Euroopan kielelle ei voisi tarkasti kääntää lausetta, jolla alotin kyhäelmäni – lausetta, että ihmisen talo ei aina ole hänen kotinsa.

Elämäntapa niissä maissa, joissa järki eikä rakkaus solmii avioliitot, sulkee pois kotikäsitteen.

Mitenkä näissä maissa siis eletään? Tyttö saa käskyn palata luostarista tai koulusta, sillä hänen isänsä on löytänyt hänelle miehen. Vastustusta hänen puoleltaan ei otaksuta; ja harvoinpa sitä tehdäänkään, sillä lapsi on innoissaan saadessaan kauniita vaatteita ja vapautta, joita hänen käsityksensä mukaan ainoastaan naiminen antaa. Ja nämä edut hän aina saa – olkoon sitten mies kaunis tai ruma, viisas tai tuhma.

Kuinka sietämätön mahtaa sellainen avioliitto olla! niin meistä tuntuu. Mutta heistä se ei ole sietämätöntä, sillä se sallii heidän käydä kunkin omaa tietään välittämättä toisistaan. Poika tai tytär, joka ilmestyy tähän talouteen, viettää lapsuutensa hoitajan helmassa, nuoruutensa täysihoitokoulussa ja kypsyneenä naitetaan hänet vuorostaan samalla tavalla, ja niin jatketaan samaa elintapaa toista sukupolvea varten. Sillä aikaa elävät isä ja äiti herran rauhassa ja hoitavat kukin huvituksiaan. Sellainen on se järjestelmä.

Huoneistot, jotka rakennetaan tällaista elintapaa varten, muistuttavat enemmän ravintolaa kuin yksityiskotia, ja jos meikäläinen asettuisi pariisilaiseen huoneistoon asumaan, mahtuisi hän tuskin sinne lukuisine lapsineen. Yksityisiä poikkeuksia tästä säännöstä tietysti löytyy. Sekä Ranskassa että Italiassa löytyy viehättäviä koteja, joissa jalot luonteet joko sattuman tai isän valinnan kautta yhtyneinä vuodattavat valoa ja lämpöä siihen kylmään sovinnaisuuspiiriin, jossa elävät. Joka kansankerroksessa löytyy luonteita, joilla on niin vahva kodin tarve, että he missä oloissa elänevätkin, usein hyvinkin epäedullisissa, tietävät luoda itselleen kodin. Ihmisluonne on niin lemmenhaluinen, että rakkaus, jota ei häihin kutsuttu, usein hiipii jälestä kuokkavieraaksi, ja minne se hiipii, seuraa koti kintereissä.

Seuraava aksioomi on: Ilman vapautta ei synny todellista kotia.

Kodin oikea käsite on: turvapaikka, jossa saamme vapaasti kehittää persoonallisia halujamme ja taipumuksiamme. Siellä nautimme ateriamme, milloin ja mitenkä tahdomme. Menemisemme ja tulemisemme on täysin vapaa. Meillä on pieniä lepopaikkoja; kirjamme ja piirroksemme saamme pitää, missä tahdomme, ja yleensä asettaa elämämme oman mielemme mukaiseksi. Kultainen vapaus, sinä olet kodin suurin viehätys! "Tässä on minun hyvä olla", huokaisee päivätyönsä päättänyt, astuessaan kotikynnyksen yli. "Tässä odottavat minua tohvelini ja kotitakkini sekä nojatuolini takan ääressä. Kaikki käsittävät minua täällä kotosalla ja iloitsevat käyttäessäni vapauttani."

Sellainen on ihannekoti. Mutta jos muuten hyvässä kodissa ei aina vallitse vapaus, on syy usein kodin sisustuksessa, sillä vapaus ei viihdy liian hienossa ympäristössä.

Amerikassa ei arvo eikä sääty määrää, mihin muotoon koti on asetettava. Kaikki mikä Vanhassa Maailmassa on tunnustettu, käy täällä täydestä, ja sitä käyttävät eroituksetta kaikki.

Nuori pariskunta, joiden varat sallivat heidän pitää korkeintaan kaksi palvelijaa, asettuvat usein – jos myötäjäisrahat riittävät – asumaan niin suurenmoisesti, etteivät palvelijat riitä. Englannissa olen tavannut perheitä, joissa on kuusi palvelijaa, mutta joiden huoneisto ja sen sisustus ei ole ollenkaan komeampi, kuin yksinkertaisen amerikkalaisen perheen, joka töintuskin jaksaa pitää kolmea palvelijaa.

Tämä palvelijain puute Amerikassa tulee vielä paljon muuttamaan elintapaa siellä; se on ja on kauan oleva edistysaskeleena uusiin pyrintöihin; ja tämä kotoinen työ voi vielä kohottaa miestä ja naista johonkin korkeampaankin.

Me amerikkalaiset olemme ankaria matkailijoita; olemme tunteellisia, vastaanottavaisia ja uutuuden ihailijoita, valmiit omistamaan ja omaan elämäämme sulattamaan kaikki, mikä meitä vieraissa kansoissa miellyttää. Naistemme puvut jäljittelevät täysin ranskalaista kuosia – ja kotimme ovat täyteensullotut kaikenmoista rihkamaa, jommoista yksinkertaiset esi-isämme eivät edes unissaankaan nähneet. Kleopatra ei purjehtinut Niilin virtaa komeampana, kuin nuoret tyttäremme astuvat uuteen kotiinsa. Heidän vaatesäiliönsä ovat täynnään harsoa, silkkiä, pitsiä, rintaröyhelöitä; talo kaikkine pikkutavaroineen on täydellinen museo, mutta kaiken tämän hienon, heikon ja hennon keskessä on hän itse ehkä kaikkein heikoin.

Mutta perästäpäin kuuluu. Nuori vaimo saa pienoisen, joka anastaa äidin tykkönään viereensä, niin ettei hän saata valvoa huolimattoman Briitan toimia. Briitta ruostuttaa silläaikaa hienot veitset ja liottaa elfenluiset veitsenkahvat tulikuumassa vedessä – hopeat huuhtoo hän rasvaisessa suopavedessä antaen niille tuontuostakin aika kolauksen, joka koukistaa teekannun nokan tai irroittaa kahvan jostain toisesta hienosta astiasta. Hauras porsliini saa runsaasti naarmuja ja lentää sinne tänne pesupäivän hyörinässä, Briitalla kun on kiire kyökkipalvelijan apuun vaatteita kuivamaan. Maija lakaisee vierashuonetta karkealla harjalla ja tyhjentää tuhan uunista peittämättä silkkisiä sohvia ja tuolia, joten ne pian ovat niin harmaat ja kuluneet, kuin olisivat huutokauppatavaraa. Kun nuori vaimo viimein vapautuu lastenkamarista ja väsyneenä ja heikkona alkaa tarkastella valtakuntaansa, huomaa hän surukseen ja mielipahakseen kaiken olevan ylösalaisin, koko myötäjäiskomeuden rappiolla, lapsenvaatteet huiskin haiskin. Voi pientä prinsessaparkaa! Hänellä on ruhtinaallinen vaatevarasto, hänen lapsensa on pikku herttua, ja koko talo sisustuksineen vastaa suurisukuisen loordin komeata asuntoa. Mutta tätä kaikkea hoitamassa on vain kolme palvelijaa, jotka saavat toimittaa kokin, lakeijan, viinurin, pesijän, lastentytön, sisäkön ja kamarineitsyen tehtävät. Sillä näin suurilukuinen miehistö Vanhassa Maailmassa palvelee moista taloa.

Siis tulemme siihen päätökseen, että kaikki tässä talossa on liian hienoa, – ei kauneuden kannalta – mutta oloihin, vapauteen ja mukavuuteen nähden.

Mikä on sellaisen kodin seuraus? Vaimon epätoivoissaan koettaessa saada kaikki sujumaan, ovat hänen hermonsa alituisessa kiihoitustilassa. Koti, jossa kaikki on kovin kallista ja hienoa, on jäykkä ja epämukava. Elämä on täynnä huolia ja vastuksia, aina on jotain vinossa ja väärässä, aina on pilvi kotia painamassa. Mies on raskaalla mielellä kotilietensä ääressä, ja kaikki korukapineet hänen ympärillään tuntuvat hänestä maanalaisilta miinoilta, valmiina räjähtämään millä hetkellä tahansa.

Tosin en väitä kullattujen peilien ja samettimattojen karkoittavan rauhaa ja kodintunnetta, en suinkaan, ne saattavat olla yhtä hauskat, kotoiset ja lämpimät, kuin karkea hirsitalo kaukaisessa Lännessä; mutta silloin on omistaja upporikas, hän uudistaa ja korvaa kaikki vahingot helpommin, kuin meikäläinen hankkii vaatimattoman kotitarpeen itselleen. Ei, jos tavaroitamme jätämme käyttämättä tai käytämme niitä pelvolla ja vavistuksella, on parempi olla ilman moisia kalleuksia, joskin onnen sattuma ne meille tuottaisi.

Mutta liika hienous ei ole ainoa, joka karkoittaa kotoisen vapauden. Se voi livistää tiehensä muistakin syistä, nimittäin Martan liian tunnollista ja tarkkaa täsmällisyyttä peljäten.

Voi teitä rakkaita, herttaisia olentoja, kuinka usein olen nähnyt teidän nousevan ennen aamun koittoa kiilloittamaan ikkunaruutuja ja huolellisesti pyyhkimään jokaista tomuhiudetta huoneissamme. Ja sitten suljetaan tiiviisti ikkunaluukut ja rullakartiinit, ettei vaan aurinko päästäisi kärpäsiä sisään pujahtamaan ja siivottomuutta tekemään. Rakas Sofia täti! suokoon sinun varjosi minulle anteeksi julkeuteni! Mutta kuinka monta kertaa nuoruudessani karkoititkaan minut sanomalehtineni verannalle, kyökkiin, vieläpä latoonkin asti – jonne auringonsäde pääsi lämmittämään, koko talon ollessa suljettuna ja pimeänä.

Kuinka usein vapisimme vilusta, kun vierashuoneen uuni kevätsiivoamisen jälkeen oli sisästä siististi peitetty silkkipaperilla. Niin, rakas, hyvä sielu, kaikessa hellyydessäsi ja vieraanvaraisuudessasi teit kodistamme kolkon haudan. Ihmeteltävä oli kärsivällisyytesi istuessasi ompelemassa ikkunan ääressä, josta kapea valojuova virtasi sisään rullakartiinin alapuolelta.

Koko tässä siistissä talossa ei tietysti löytynyt mitään, josta pieni poikanen olisi saattanut riemuita. Kuinka vapisin lähestyessäni Sofia tädin kiiltäviä tina-astioita niitten riippuessa kammoittavassa kirkkaudessaan; ja millä pelvolla pyysin häntä antamaan minulle vasun mansikoita poimiakseni! Jos sain piparikakun, täytyi minun piiloutua salaisimpiin paikkoihin sitä syömään. Tunsin itseni oikeaksi tattariksi ja merirosvoksi liikkuessani kotona; ja ihmettelin sitä suunnatonta hävityksen henkeä, joka minussa asui ja joka aina sai minut särkemään ja repimään jotain tai saattamaan siivottomuutta tällä järjestykselle pyhitetyllä alueella. Välistä valtasi minut vakuuttava tunne siitä, että huoneet sisustuksineen, pestyt laattiat, valkoiset uutimet, kiiltävät tina- ja vaskiastiat ovat suuria, pelottavia, pysyväisiä elämän tosiasioita – ja että ihmiset, mutta erittäinkin lapset, ovat tämän jumalallisen järjestyksen luvattomia häiritsijöitä, joiden jäljet viipymättä ovat puhdistettavat ja haihdutettavat. Saatuani tämän selväksi, selvisi minulle myöskin, että talot olisivat vieläkin täydellisemmät, ellei niissä kukaan asuisi, mutta koska nyt niin hullusti oli asiat, pitäisi niissä asua niin vähän kuin mahdollista. Minun käsitykseni mukaan oli talo täynnänsä pauloja ja ansoja ja syntisiä viettelyksiä, ja lukiessani merimiesten vapaasta elämästä merellä, paloi mieleni sinne. Mutta jättäkäämme nämä muistot ja palatkaamme kyhäelmääni.

Kodinvapaus virkistää miestä, mutta lapsille on se välttämätön. Vapaudella emme tarkoita vallattomuutta. Pikku John ei saa kosketella kalliita kuvateoksia rasvaisilla sormillaan, eikä pikku neiti rummuttaa pianoa taikka piirreskellä nuppineulalla kuvioita vernissattuihin huonekaluihin. Mutta perhehuoneet eivät saa olla liian hienot perheen oleskeltaviksi, ei liian hienot niille pienille onnettomuuksille, joihin hyvinkin kasvatetut lapset usein tekevät itseään syypäiksi.

Isän ja äidin vierashuoneen tulee vaikuttaa ystävällisesti, eikä vihamielisesti pikku väkeen, sen tulee vähitellen kehittää heissä järjestyksen ja kauneuden rakkautta ja huolenpitoa miellyttävästä ympäristöstään. Lapsille on kovin vahingollista tulla suljetuiksi huoneeseen, joka on heidän nimellään epäjärjestyksensä vuoksi – ja jossa otaksutaan heidän yhä edelleenkin pitävän pahaa siivoa. Kuinka usein näemme näitten pikku uhrien kaiholla kurkistavan omalta alueeltaan hienoon vierashuoneeseen, kunnes kotoinen poliisi kaappaa heidät käsiinsä ja passittaa lastenkamarin sekamelskaan. Vaikka lapset matkaansaattavatkin epäjärjestystä siistissä huoneessa, eivät he siltä viihdy epäjärjestyksessä. Heille on kuten aikuisillekin kauneus ja järjestys mieleinen ja epäjärjestys tuskallinen, mutta he eivät vielä ymmärrä luoda järjestystä, eikä välttää pahaa siivoa; heidän elämänsä on täynnä kokeita, ja usein juuri koettaessaan saavuttaa järjestystä, loppuvat nämä kokeet pahimpaan siivoon. Vaikka näin puhunkin heidän puolestaan, en suinkaan ole sitä mieltä, että koko perheen tulee alistua lasten tahdon alaiseksi. En suinkaan, sillä nämä pikku tyrannit voivat olla kauheat – mutta joka talossa, jossa lapsia on, tulee vanhempien, joskin lasten tietämättä, kaikissa teoissaan visusti ottaa huomioon heidän parastaan.

Tässä, kuten kaikessa taidossa, pitää vanha latinalainen motto paikkansa "Ars est celare artem" [taito on kätkeä taito]. Lapset, jotka vanhempiensa levottomista katseista ja sanoista ja koko perhekomennosta huomaavat kuinka tärkeänä heidän kasvatustaan pidetään, kehittyvät pianaikaan oikullisiksi, teeskenteleviksi ja itsetietoisiksi. Tähdet eivät voi poiketa radaltaan eikä seisahtua meidän tähtemme, se olisi lasten ajoissa opittava. Lasten tulee voida vapaasti ja itsenäisesti liikkua ja kehittyä kotonaan häiritsemättä kodin sopusointua; ja vanhempain valvova silmä tehköön havaintojaan niin salaisesti kuin mahdollista.

Aurinkoisin ja ilmakkain huone valittakoon heidän suojakseen ja sisustettakoon miellyttävästi, joskin yksinkertaisesti, sillä onhan luonnollista, että huoneen, jossa pienoiset vuosikausia oleskelevat ja vastaanottavat vaikutuksiaan, tulee olla kodikkaamman ja lämpimämmän kuin vierashuoneen, jossa joku matkustaja silloin tällöin majailee päivän tai pari. Pienet matkat kehittävät suuresti lapsukaisia – samoin on tärkeätä valita heille hyvää seurustelua. Mutta kaikki tämä on puuhattava lasten tietämättä, sillä vahingollista on pienokaisten kasvaa ympäristössä, jonka koko huomio on kiinnitettynä heihin, he kehittyvät helposti siten itsekkäiksi. Näennäinen ja tahallinen välinpitämättömyys on hyvin terveellinen lastenkasvatuksessa, kun sen alla piilee todellinen huolenpito.

Kasvatus on kodin korkein silmämäärä – niin vanhempain kuin lastenkin kasvatus, ja todellisessa kodissa, jossa huolenpito, vieraanvaraisuus ja rakkaus vallitsee, saavuttavat mies ja vaimo sen ylevän täydellisyyden, johon täällä maan päällä voi kohota, sillä maailma ei voi heille enempää opettaa.

Kotikasvatus ei ole täydellinen, ellei se opeta vieraanvaraisuutta ja ihmisrakkautta. Vieraanvaraisuus on apostolinen hyve, jota jo Pyhä Raamattukin meille opettaa, mutta Amerikassa on se laiminlyöty. Kaikki hienouden ja sopivaisuuden käsitykset olemme saaneet Vanhasta Maailmasta. Emme uskalla rehellisesti olla kunnon amerikkalaisia, emme vielä ole oppineet, että päivällisiä ja muita pitoja ei pidetä parin kolmen palvelijan avulla, niiden tuottamatta huolta ja vaivaa, jotka miltei näännyttävät emäntäparan ja panevat hänet pelkäämään moisia laitoksia. Amerikassa, jossa ihmiset yleensä ovat jotenkin samalla varallisuuden asteella, pitäisi yhteiskunnallisen elämän olla paljoa yksinkertaisempaa kuin Vanhassa Maailmassa.

Vähävaraiset perheet kyllä käsittävätkin tämän – elävät hiljakseen. huomaamattomina – mutta he eivät rohkene jakaa jokapäiväistä leipäänsä ystävänsä tai matkustavan vieraan kanssa, kuten arabialainen telttansa ja intialainen maissikeitostaan.

"Ei meidän käy seurusteleminen kenenkään kanssa", sanovat he. Miksikä ei? Mikä puuha ottaa esiin kaikki paraat astiat ja taas asettaa ne paikoilleen? Mutta elä puuhaa suotta. Anna vieraasi tulla jokapäiväiseen kotiisi, tarjoa hänelle sija pöytäsi ääressä ja pyydä häntä istumaan kotilieden luo, ja vaikka teekupista puuttuukin korva tai lautasessa on halkeama, ei hän siitä välitä, häneltä pääsee helpoituksen huokaus, ja hän ajattelee: "Kas, muillekkin tapahtuu vahinkoja, minä en ole ainoa", ja hän tuntee vain lähestyvänsä sinua ja kutsuu sinut omaan pöytäänsä juomaan haljenneista teekupeistaan, ja näin lohdutatte toisianne maallisen tavaran katoavaisuudesta. Jos sellaisissa tuttavallisissa keskusteluissa käykin ilmi, että lapsesi eivät aina ole siistejä, että paisti toisinaan palaa pohjaan ja että sisäkkö on kömpelö sekä unohtaa veitset ja kahvelit pöydältä, ei vieraasi sinua siitä tuomitse. Hän tuntee, että ymmärrätte toisianne, ja että hän vapaasti voi avata kotinsa sinulle.

Vieraiden vastaanotto lisää aina kustannuksia! mutta jokapäiväinen vieraanvaraisuus – sija ystävälle pöytäsi ääressä – on meno, joka ei paljonkaan tunnu talon tilikirjoissa, mutta tuottaa sinulle vain iloa ja huvia.

Ottakaamme esimerkki. Englannista tulee matkustaja, joka haluaa tutustua amerikkalaisiin oloihin. Hän tahtoisi perehtyä meikäläisten kotitapoihin ja saada selville, mikä niissä on alkuperäistä amerikkalaista. Smilax elää jotenkin ahtaissa oloissa, hän muistelee sitä vieraanvaraisuutta, jota tämä sama matkustaja hänelle Englannissa osoitti – ja levottomuudella kiintyvät hänen ajatuksensa järjestettyyn kotiin, moitteettomaan pöytään ja siisteihin, täsmällisiin palvelijoihin. Smilaxilla on vain kaksi palvelijaa, jotka jakavat talon työt keskenään. Mitä on hänen tekeminen? Sanokoon hän ujostelematta ja miehekkäästi: "Hyvä ystävä, iloitsen tulostasi. Elän vaatimattomissa oloissa, mutta parhaan kykymme mukaan pidämme sinua hyvänä, vaimoni ja minä. Syö päivällistä luonamme muutamain ystäviemme seurassa." Ystävä tuleekin. Rouva Smilax ja palvelijat panevat parhaat voimansa liikkeelle, ja niin syntyy päivällinen, yksinkertainen, mutta hyvä. Se ei jäljittele englantilaisia eikä ranskalaisia ruokia, eikä missään suhteessa eroa siitä juhla-ateriasta, jolla rouva Smilax vastaanottaa matkalta palaavan isänsä tai veljensä. Näytä hänelle avomielisesti kotisi ja puhu siitä peittelemättä hänen kanssaan, aivan niinkuin hänkin Englannissa näytti sinulle komean kotinsa ja kallisarvoiset kapineensa. Jos ystäväsi on suora mies, on hän sinulle kiitollinen näistä vaatimattomista ja vilpittömistä tervetuliaisista; jos hän taas on pintapuolinen herrasmies, ei rouva Smilaxin kannata tuhlata voimiaan hänen makuaan tyydyttääkseen. Mies, jolla on sydän paikallaan, antaa suurempaa arvoa kotoisalle tunnelmalle perheessäsi kuin kaikille muille varustuksillesi. Ranskalaisia ruokalajeja saa hän tarpeekseen ravintoloissa, hienoja viinejä ensiluokan hotelleissa; mutta huolimatta rikkaudestaan ja mukavasta kodistaan, on hän ihminen, kuten sinäkin, ihminen, joka kaipaa todellista, oikeata perhe-elämää, johon ei kylmän hotellielämän leimaa ole painettu. Kenties hänen haluttaisi näyttää sinulle vaimonsa valokuvaa tai pienen kymmenvuotiaansa pyöreällä lapsen käsialalla kirjoitettua kirjettä, jonka hän tänään sai. Hänen silmänsä vettyvät vain niitä ajatellessaankin.