Kolme runokertomusta

KORINTON PIIRITYS

PROLOGI

Vuonna jälkehen Kristuksen tuhat kahdeksansataa ja kymmenen meit' oli reipas seura kerta, mi ratsain maitse, laivoin merta vaelsi vapaasti, iloiten. Yli virtain ja vuorten riensi retki, lyhyt oli ratsujen lepohetki! Jos kellari tai vaja yösijan soi, ain' oivaa unta se meille toi. Me viitassamme taivasalla tai purtemme pohjalla nukuttiin, tai unien helmaan rantamalla satulan päälle uuvuttiin: Aamuin norjina nousimme, vapaa ain' oli aatos ja kieli, terve ruumis, raitis mieli, surutta vaaroihin sousimme. Näit kieleltä, uskolta kirjavan väen: toiset helminauhaansa luki, luotti paaviin ja pappeihin päin, toiset Muhamettihin tuki, toisten usko ol' niin ja näin. Mut joukkohon yhtyis et hauskempaan, vaikk' etsisit kautta kaiken maan.

Mut toiset kuoli ja toiset haipui, toiset unhotuksiin vaipui; toiset vuorilla kapinoivat, jotk' Epeiron laaksoja ympäröi, kun hetkeks vapauden torvet soivat, ja kosto sortajat veriin löi. Toiset kiertävi mikä missäin, toiset on kotona ikävissään. Mut ah! emme enää milloinkaan me yhdy retkillä Kreikanmaan!

Niin kultaisna kului ne päivät kovat ah, nykyiset kuin synkkiä ovat! Siks aatos pääskynä meriä liitää ja kantaa henkeni kauas pois; se maiden ja ilmojen kautta kiitää kuin kotka, pilvien kulkija, ois. Se se mun harppuni soimaan saa, ja taas, ah, lauluni pyytää hetken kuulijoitansa harvoja retkeen seuraamaan mua merten taa!

Vieras – tahdotko taruni vuoksi taas käydä Akro-Korinton¹ luoksi?

1.

Vaikk' käynyt aavain aikain tiellä on vimmat sotain, myrskyjen Korinton yli, seisoo vielä tuo vanha linna vapauden. Maanjäristys tai hirmusää ei voi sen juurta järkyttää, tuon kulmakiven, josta on viel' ylväs maansa onneton. Se on raja, missä purppurallaan kaks merta rantaa huuhtelee; ne kohti pyrkii kuohunnallaan, mut jalkaa sen vain suutelee. Vaan maa jos antais veren sen, min niellyt on se jälkehen Timoleonin² veljen surman ja Kserkseen miljoonien turman – niin, jos nyt aukeis kita maan ja esiin kuohuis virrat veren, niin tulvaan moisen hurmemeren tuo kannas hukkuis kokonaan. Jos kaatuneiden näillä mailla luut kaikki kasaan pinottais, se pyramiidi vuoren lailla ylemmäs ilmaan kohoais kuin Akropolis tornipää, mi pilvein piirit ylettää.

2.

Kakskymmentuhatt' tumma harja nyt peistä kantaa Kithairon, molemmin puolin telttasarja kannasta peittää Korinton. Moslemileirin laajan päällä tuoll' liehuu lippu puolikuun. Kas, tummat spahit³ryntää täällä johdolla pashan partasuun. Niin kauas kuin vain silmä kantaa turbaanit liehuu pitkin rantaa. Araabi ajaa juhtaa hiekan, tartaari rientää ratsullaan, turkmeeni, tullut aroiltaan, kupeelleen vyöttää käyrän miekan. Siell' ukkosena pauke soi, ett' aallot vastaan vaikeroi. Ojia luodaan, kuolemaa suhisten kuulat julistaa. Kun valliin iskee pommi suuri, niin pirstoiks murtuu vankka muuri. Vihainen vastuu saapuu sieltä halk' öisen sauhun, mustan maan, ja pyyhkii tulisiivin tieltä mont' uskotonta uhrinaan.

3.

Lähinnä nähtiin muurin harmaan, jot' uhkas mahti moslemein, mies mustaan sotataitoon varmaan parahin parhaist' osmannein. Niin uljas ja niin peloton, kuin koskaan voitonsankar' on. Hän vaaran teille vaahtoovaa hevostaan kääntää, kannustaa; miss' ulos ryntää uljaimmat, ja parhaat moslemit jo horjuu, tai patterien kanuunat tulellaan turkkilaiset torjuu, hän uuteen liekkiin puhaltaa soturin vimmaa sammuvaa. Sulttaanin suuren kehutuiden urosten joukost' uljain mies, mi kuoloon ensi eellä muiden ja pyssyn, keihään käytön ties, ja säilää salamoittaa saatti, ol' Alp, tuo Adrian renegaatti.⁴

4.

Ol' hällä Venetsiassa koti, hän kuului vanhaan aateliin, mut pakolaisna täällä niin hän synnyinmaataan vastaan soti, jolt' opin sai – sen uskon heitti ja päänsä turbaanilla peitti. Korintto, koko Kreikan ranta nyt tottel' "Adrian morsianta". Hän vihollisna Korinton ja isänmaansa vihollisten parissa seisoi; kostohon hän paloi lailla rikollisten ja nuoren uskonluopion, tuhannet muka muistaissansa vääryydet vaivoin kantamansa. Hän kerskaamasta oli laannut "vapaasta" Venetsiastaan, siell' oli tuomion hän saanut "kidasta leijonan", minne maan salaiset syyttäjät sen sulki rikoksen tuodaksensa julki. Paolla säästäin elämän hän riensi koston taisteluun – sai maansa kyllin surra, huolla, kun ristin maahan tallas hän, lipukseen nosti puolikuun ja vannoi kostaa taikka kuolla.

5.

Kumurdshi⁵ – joka kuolollansa soi Eugenille⁶ kunniansa, kun Karlowitzin tanterelle uroona uupui hurmeiselle – hän kuolemaans' ei surrut lain, hän kiros kristityitä vain – Kumurdshi, jolle maineen toi tuo Kreikan viime valloitus – Eurooppa, miss' on vapaus, min sille Venetsia soi? Vuossata siit' on vierinyt, kun Hellaan orjuuteen hän sulki. – Hän moslemeitaan johti nyt, Alp etujoukon kanssa kulki. Tää täysin luottamuksen maksoi hävittäin kaupungit ja maan ja näytti, murhaten min jaksoi, lujuuttaan uudess' uskossaan.

6.

Jo muurit murtuu – hirmuinen ne kuulatuisku tuhoaa, mi pattereista paukkuen Korinton tornit kumoaa. Tuhannet tulikidat soi, jylisten surmaa salamoi. Ja moni holvi horjuu, raukee, kun pommi siihen pirstoiks laukee; kuin tulivuoren purkaus lyö ilmaan sauhu, leimahdus; punaiset liekkipatsahat ne raunioista leiskuvat. Ne tulitähdin tuhansin hajoovat avaruuksiin taivaan, ja päivän kehrä pimeihin on usviin upotettu aivan, kun sauhu vierren verkalleen, käy pilveen rikinkarvaiseen.

7.

Alp-luopiota kuolon teille ei kiihoittanut kosto, vaan osoittamahan osmanneille kuin' aukko muuriin ammutaan. Nuo muurit sulottaren salas, sen väkisin hän voittaa halas isältä leppymättömältä, mi muinoin vimmass' ylpeyden sen kielsi kristittynä hältä, kun kosi kättä neitosen. Paremmall' ajall', auvomiellä, rikoksen tahraamatta vielä, kun karkeloss' ol' karnevalin hän sankar' gondolin ja salin, ja serenaadin somimman kun lauloi, mik' on koskaan voinut helähtää yössä Adrian ja italiattarelle soinut.

8.

Hän Alpin omaks luultiin yhä; hänt' anonut ol' moni, mut Franseskan kättä kahle pyhä kehenkään viel' ei sitonut. Mut kun Lanciotto Adrian merta pakeni pakanain luo kerta, niin huulilt' armas hymy haipui, hän kalpeni ja kaihoon vaipui, ripille riensi hartaammin kuin naamioihin, tansseihin; jos tulikin – hän silmäns' sulki, jotk' ennen hurmas hehkullaan, ja kuvan lailla vaiti kulki, koreilematta puvuissaan. Hiljemmin laulu helähteli ja askel karkelossa eli kuin toisten, jotka huomenkoi tavata tanssimasta voi.

9.

Lähetettynä turvaks maan, min Venetsia Patran suulta Euboian salmeen puolikuulta pois temmannut ol' voitoillaan, kun Sobieski⁷ Budan alla löi Turkin mahdin Tonavalla – Minotti dogen miesnä johti Korinton linnaa voittomaass', kun Rauhan kirkas silmä tohti hymyillä Hellaallekin taas, ja viekas aselepo vielä ikeeltä suojas pakanan. Ol' hällä kanssaan tytär siellä, ei jälkeen kauniin Helenan, mi miehen heittäin, paheen tiellä tuns' turmat lemmen laittoman, tuon vieraan vertaa Hellaan ranta oo saanut kaunotarta kantaa.

10.

Jo muuriss' aukko ammottaapi, ja hämyss' ensi huomenkoin valiojoukko uljas saapi tien luoda yli raunioin. Parahin parvi tartaarien on valmis ynnä moslemien. "Kadotettu" – se nim' on väärä, sill' uhkamielin kuolemaan se tiensä murtaa miekallaan ja kylvää kuolleill' ilman määrää. Mies lähin astinlaudakseen saa aina – viimeks sortuneen.

11.

On sydänyö – ja vuorten yli kuun kehrä kylmän kalvas ui; sinisnä vieri vetten syli, sinisnä taivas kaareutui kuin valtameri korkeuden, miss' säihkyi tulisaarien niin outo, ylimainen palo. Ken, jolle tuttu on tuo valo, ei pyrkis sinne maasta pois, eik' enkel'siivin entää sois ikuiseen iloon tähtitalon? Molemmin puolin aavan väike hopeisna, tyynnä hohtelee, ei kiviin kuohu, vaan sen läike kuin puron soitto solisee. Nyt tuulet nukkuu lainehilla, ja lippu tankoon kietoutuu, kun tangot peittyy laskoksilla, niin päältä paistaa puolikuu. Vain silloin katkes hiljaisuus, kun vahti tunnussanan huus, tai ratsun hirnaus yöhön raikui, ja kummut kaukaa vastaan kaikui. Kuin metsä leiri huminoi, merestä mereen kohu kulki, kun muezziinin käsky julki yösydän-rukoukseen soi. Valittaen tuo laulu nousi, kuin henkihuuto yössä sousi, kajahtain surusoinnuin vienoin, kuin tuuli harppuun koskeissaan sävelin soittaa pitkin, hienoin, jot' ei saa soittoniekat maan. Tuo huuto kuului Korinttoon kuin enne kolkko turmioon; myös korvaan piirittäjän kunki se kuolonkaameana tunki. Äkillinen ja outo tunne, mi sydämen niin hervaa, kunne se sykkii kahta kiivaampaan, häveten hetken heikkouttaan – sen kuolinkello nostaa voipi, vaikk' aivan vieraalle se soipi.

12.

Ol' Alpin teltta rannan puolla, rukous, melu häipyi pois, yökäynti tehty, vahdit tuolla, ei mitään, mistä huolta ois. Viel' yks yö polttavainen vaan – nuo tuskat huomen maksaa mahtoi ah, vihdoinkin! – kuink' itse tahtoi sulolla lemmen, kostollaan! Karaistuakseen työhön veren kuink' ois nuo hetket suotuisat! Mut aatokset kuin aallot meren povessaan polttain kuohuivat. Hän yksin seisoi seuraa vailla; vuoks puolikuun ei eloaan hän uskonkiihkolaisen lailla noin alttiiks pannut kuolemaan, jott' ikilempi Hourein⁸ vaan ois palkka paratiisin mailla. Povessa polttanut häll' ei tuo tuli isänmaisin innoin, mi eestä maansa riemurinnoin veren ja hengen uhriks vei. Hän yksin seisoi – renegaatti, petetyn vihollisna maan; kenenkä sydämeen hän saatti tai käteen luottaa joukossaan? Tuo joukko häntä kunnioitti vain siks kun runsaat saaliit voitti; se totteli, kun vallita sen tahdon tais ja hallita. Mut Alpin synty kristillinen heist' oli kovin rikollinen, se maine heistä maahan painui, min voitti moslemina hän, sill' alla puolikuun he vainui hänessä ristin piilevän. He tienneet ei, kuink' ylpeys kaatuu, kun turtuu tunteet jalommat; he tienneet ei, kuin sydän paatuu, kun vihan liekit polttavat; kuin koston kiihko – kurja, väärä, tien oudon luopiolle määrää. Hän johti heitä – johdon vuoksi käy moni lurjustenkin luoksi. Shakaalit kuulee jalopeuraa, ne saaliin vainuu, se sen lyö; mut lopuks ahnas murhaseura ilosta ulvoin tähteet syö.

13.

Pää poltti, tuless' suonet tykki ja sydän rauhatonna sykki. Hän vuoteellansa vääntelehti, unetta kauan kääntelehti, jos uinahti, niin melu, ään' sai hänet heti säikkymään. Turbaani poltti otsan pintaa, kuin lyijy painoi pantsar' rintaa, vaikk' ennen helpost' uni kyllä ol' silmiin tullut pantsar' yllä, vaikk' usein vuodett' oli vailla, ja kolkomp' ilma, kenttäkin, kuin taivas tumma näillä mailla ja tanner suojaks soturin. Hän unt' ei saanut, eikä aamuun odottaa tainnut teltassaan; hän rannall' astui lailla haamun, tuhanten uni tuttunaan. Mist' uni heille? Miks hän sai unetta keskell' olla noiden? Heit' isomp' uhkas vaara kai – he nukkui saaliist' unelmoiden? Hän yksin – missä unta vietti tuhannet kenties viimeistään – kuin kuumehourein kulki, mietti, kateisna muita nähdessään.

14.

Mut öinen viive tyynin rauhoin kevensi hänen sieluaan, ja kuulas ilma tuoksuin lauhoin puhalsi otsaan polttavaan. Takana leiri – edustalla tuhansin mutkin, poukamin Lepanton lahti; korkealla kuvasti Delfin kukkulalla ikuinen lumi ilmoihin, vaikk' onkin tuhat kesää nuorta jo lämmittänyt merta, vuorta. Sit' ei kuin meitä aika syö, jok' orjan sekä tyrannin tomuksi tuokiossa lyö. Mut hieno valkovaippa tuo, mi verhoo vuoren jylhän rinnan, siell' yhä loistettansa luo, kun soraan sortuu tornit linnan. Tasalla pilvien se päilyy, kuin kumma käärinliina häilyy, min Vapaus, kun jätti Hellaan, vei sinne surren, viipyissään pyhällä templitanterellaan, miss' ennen lauloi enteitään. Hän hiljaa hiipii raunioilla, ahoja matkaa auhdon maan, ja koittaa sankarmuisteloilla herättää kurjaa heimoaan. Mut turhaan, kunnes kunniansa nuo päivät koittais, jolloin ties myös Hellas suistaa sortajansa ja jolloin Spartan uljas mies hymyili vielä kuollessansa.

15.

Tuon sankar'-ajan ylevyyden Alp tunsi tuomitsijanaan. Hän mietti menneen, nykyisyyden kuvia yössä kulkeissaan ja urhoin altist' uhrausta pyrinnön eestä pyhemmän: hän tunsi miten kehno, musta ol' maine, min vois voittaa hän, turbaanijoukon päämies halpa, kädessä kavaltajan kalpa, kun voittoon johti, joka ijäks lois hänet templin häväisijäks. Se muinaissuku sankarten, mi täällä povess' uinui maan, ei tehnyt niin – falangit sen vapauttaan puolsi, kotiaan. Siks kuolo sille elon antoi, sen maineen tuulet kauas kantoi. Se vetten solinassa soi, sit' tammein humu tarinoi. On kedon kivi, mykkä, harmaa, sen pyhäin luitten lanko varmaan. Sen henget vuorten yllä häilyy, sen muisto lähtehissä päilyy. Ja purot, virrat vuolahat iäti heistä laulavat. Viel' on, vaikk' ikeess' sortajan, se heidän maa ja kunnian! Maailman viel' on tunnus tuo: Ken aikoo työn, jot' aika muistaa, hän ensin Kreikkaan katseen luo, niin vihittynä sitten koittaa hän tyrannit ja sorron suistaa, ja vapauden tai kuolon voittaa.

16.

Alp astui rannall' aatteissaan, ja nautti rauhast' yön ja maan. Ei luode ja vuoksi vaihdu täällä, vaan meri vyöryy paikallaan, siks huuhtoo aallot myrskysäällä vain rahtusen verran rantaa maan. Kuu voimaton niiden vierrä antaa myötä taikka vasten rantaa. – Myrsky, tyyni, aava, lahti – niihin kuun ei pysty mahti. Ja paasi se jalkansa paljastaa, mut ei saa tyrskyiltä suudelmaa. Ja vaahdonlieve sen alla kaartaa vuossatoja vanhassa juovassaan, vyö kaita keltahiekkaa saartaa merestä vihreän nurmimaan.

Alp astuskeli pitkin rantaa, karbiini saattoi sinne kantaa, mut vartijat hänt' ei huomanneet, kai muuten ois he laukaisseet. Vai oisko vahteina pettureita tai lurjuksia ja pelkureita? En tiedä, mut ei salamoinut tuo valli, siltä ei kuulaa soinut, vaikk' alla sen vallinsarven kulki, mi meriporttia vartioi, vaikk' äänen ja karkeat sanatkin julki hän vahtisoturin kuulla voi, kuink' askelet kivillä kajahteli, kun ees-taas se tahdissa astuskeli. Hän laihain koirien muurin alla näki juhlivan julmalla aterialla. Muristen repi ne rustoja, luita – ei haukkumaan ollut joutosuita! Kas, tartaarikallo se nahkaton kuin kuorittu kypsä viikuna on! Ja tylsyen valkea kärki hampaan nakersi kalloa valkeampaa, mi soljui suuhun ammottavaan. He luita imivät innoissaan ja tuskin pääsivät paikaltaan. Näin pitkän paastonsa täysin he maksoi, yön anteja ahmien, minkä jaksoi. Turbaanit ne hiekalla viruivat, niist' Alp tunsi parvensa parhaimmat. Puku niiden ol' vihreän punainen, hiustupsu päänahkassa kasvaen,⁹ mut ajettu ja paljas ol' muu osa sen. Ja kallot hurttain kitaan juuttui, ja hiukset leukapieliin puuttui.

Veen rajalla lahden perällä sutta suur' kotka pieksi siivillään. Se vuorilta haaskoille hiipi, mutta pois hurtat sen häätivät kesteistään. Nyt ratsuhun rannalla viruvaan se iski – lintujen likaamaan.

17.

Alp kääntyi kauhun näöstä pois: Ei taistelussa kalvennut hän, mut kernaammin nähdä hän kuolevan sois verensä virroissa vierivän, janoon ja tuskihin menehtymässä kuin raatojen mullaksi mätänemässä. Näet vaarass' on jotakin ylevää, min muodon kuolo saapikin milloin, sillä haavoja Maine ylistää, ja kuolleille Kunnia koittaa silloin. Mut taistelun jälkeen lohtua vailla käyt noilla kuolon ja saastan mailla, miss' eläjät ilman ja matajat maan ja metsien pedot ne pitojaan kaikk' yhdessä viettävät ilman vihaa, iloisna ahmien ihmislihaa.

18.

Ol' templi, muisto muinaisajan, tuoss' sortuneena pirstoihin; pari patsasta, paasia maassa hajan, ja sammal verhona marmorin! Voi aikaa! Sen eessä kaikki vaihtuu, ah, tulevakin kuni mennyt haihtuu! Voi aikaa! Se varalle vastaisuuden suo menneestä kaiken katkeruuden, min tunnemme olleesta, tulevasta, mi painaa isää ja painaa lasta: jättehet, rauniot, jotka kerran ihminen loi, tuo tomutyö Herran!

19.

Alp istui katkelmalle pylvään kätehen päänsä nojaten, ja köyryyn vaipui varsi ylvään, kuin miehen raskasmielisen. Pää painui, riippui vasten rintaa, miss' sydän kuohui, sylkytti; kumaran otsan kuumaa pintaa levotta sormet liikehti, juurkuin sun sormes soittimilla ja norsunluilla karkeloi, siks kunnes soinnuill' ihanilla niist' äänet täysin puhtaat soi. Hän istui allapäin ja kuuli, kun huokas hiljaa öinen tuuli. Mut tuuliko luolissa kiertäissään niin vienon hellästi huoata voi? Hän merelle katsoo nostaen pään: se peilityynenä unelmoi. Hän nurmea katsoo – ei heilu heinä, mist' alkunsa vieno sai ääni tuo? Hän lippuja katsoo – ei liehu nuo, on vaiti Kithairon tumma seinä. Ei tuntenut tuulta polttava poski; mitä siis tuo outo ääni koski? Hän katsahti syrjään – oi taivahainen! siin' istui nuori ja kaunis nainen!