Minna von Barnhelm

KOLMAS KOHTAUS

Neiti. Franziska.

NEITI.

Nyt hän on jälleen luonani, Franziska! Näetkös, nyt hän on jälleen luonani! En tiedä missä olen, pelkästä ilosta! Iloitse toki sinäkin, rakas Franziska. Vaan miksipä sinä iloitsisit? Mutta sinun täytyy, sinun pitää kanssani iloita. Tule, rakas, minä lahjon sinut, jotta voisit kanssani iloita. Sano, Franziska, mitä sinulle antaisin? Mikä tavaroistani sinua miellyttää? Mitä tekisi mielesi? Ota, mitä haluat, kunhan vain iloitset. Näen hyvin, ettet ota mitään. Odota! (Hän pistää kätensä lippaaseen.) Tuossa, rakas Franziska (ja antaa hänelle rahaa), osta itsellesi mitä haluat. Vaadi enemmän, ellei se riitä. Kunhan vain iloitset kanssani. On niin murheellista iloita yksin. No, otahan toki —

FRANZISKA.

Mutta silloinhan minä varastan ne teiltä, neiti; te olette juopunut, riemusta juopunut. —

NEITI.

Tyttö, minä olen juopuessani toraisa, ota tahi – (hän tyrkyttää hänelle rahat käteen) ja varo, ettet enää estele. – Odota; hyvä, että tulin sitä ajatelleeksi. (Hän kahmaisee vielä kerran rahaa lippaasta.) Kas tässä, rakas, tässä, rakas Franziska, pistä tämä syrjään, ensimmäistä haavoittunutta sotilas-parkaa varten, joka kääntyy meidän puoleemme. —

NELJÄS KOHTAUS

Isäntä. Neiti. Franziska.

NEITI.

No? tuleeko hän?

ISÄNTÄ.

Se inhottava, sivistymätön mies!

NEITI.

Kuka?

ISÄNTÄ.

Hänen palvelijansa. Hän kieltäytyy lähtemästä majuria hakemaan.

FRANZISKA.

Tuokaa se roisto tänne. – Tunnenhan minä kaikki majurin palvelijat.

Kuka se lienee?

NEITI.

Noutakaa hänet nopeasti tänne. Kun hän näkee meidät, lähtee hän kyllä.

(Isäntä poistuu.)

VIIDES KOHTAUS

Neiti. Franziska.

NEITI.

En jaksa odottaa sitä hetkeä. Mutta, Franziska, sinä olet yhä vielä niin kylmä? Etkö vieläkään tahdo iloita kanssani?

FRANZISKA.

Tahtoisin niin sydämeni pohjasta, jos vain —

NEITI.

Jos vain?

FRANZISKA.

Me olemme jälleen löytäneet tuon miehen, mutta miten olemme hänet löytäneet? Kaikesta päättäen, mitä hänestä olemme saaneet kuulla, on hänen käynyt hullusti. Hän lienee onneton. Minun käy häntä sääliksi.

NEITI.

Käy sääliksi? – Salli minun syleillä sinua, rakkahin leikkitoverini! Tätä en unohda koskaan! – Minä olen vain rakastunut, ja sinä olet hyvä. —

KUUDES KOHTAUS

Isäntä. Just. Edelliset.

ISÄNTÄ.

Töin tuskin sain hänet tuoduksi.

FRANZISKA.

Vieraat kasvot, en tunne häntä.

NEITI.

Ystäväni, onko hän majuri von Tellheimin palveluksessa?

JUST.

Olen.

NEITI.

Missä on hänen herransa?

JUST.

Ei täällä.

NEITI.

Mutta hän tietää, mistä majuri on löydettävissä?

JUST.

Tiedän.

NEITI.

Eikö hän tahtoisi nyt heti noutaa majuria tänne?

JUST.

En.

NEITI.

Hän tekisi siinä minulle mieliksi —

JUST.

Kas vain!

NEITI.

Ja herralleen palveluksen —

JUST.

Tokkopahan. —

NEITI.

Mistä hän sen päättää?

JUST.

Olettehan te sitä vierasta herrasväkeä, joka tänä aamuna lähetti hänelle terveisensä?

NEITI.

Kyllä.

JUST.

Niinpä olen siis oikeassa.

NEITI.

Tietääkö hänen herransa minun nimeni?

JUST.

Ei, mutta hän ei voi sietää liian kohteliaita naisia yhtä vähän kuin liian töykeitä isäntiäkään.

ISÄNTÄ.

Tuo kai taas tähtää minuun?

JUST.

Juuri niin.

ISÄNTÄ.

Älköön hän siis antako vihanne kohdistua armolliseen neitiin, vaan noutakoon herra majurin pian tänne.

NEITI

(Franziskalle). Franziska, anna hänelle jotakin —

FRANZISKA

(joka aikoo työntää rahaa Justin käteen). Me emme hänen palvelustaan vaadi ilmaiseksi.

JUST.

Enkä minä teidän rahaanne ilman palvelustani.

FRANZISKA.

Toinen toisesta.

JUST.

Minä en voi. Herrani käski minun koota tavaramme. Sitä teen paraikaa ja pyydän senvuoksi, ettei minua häirittäisi. Kun olen valmis, niin saatan kyllä hänelle sanoa, että hän voi pistäytyä täällä. Hän on tuolla viereisessä kahvilassa, ja ellei hänellä ole parempaakin tekemistä, niin kaipa hän tulee. (Aikoo poistua.)

FRANZISKA.

Odottakoon hän nyt toki. – Armollinen neiti on herra majurin – sisar. —

JUST.

Sen tietänen minä parhaiten, ettei majurilla ole sisarta. Puolen vuoden kuluessa on hän lähettänyt minut kaksi kertaa omaistensa luo Kuurinmaalle – Onhan niitä tosin monenlaisia sisaria —

FRANZISKA.

Häpeemätön!

JUST.

Miksi en olisi, kun en muutoin pääse irti? (Poistuu.)

FRANZISKA.

Senkin heittiö!

ISÄNTÄ.

Johan sen sanoin. Mutta jättäkää hänet rauhaan! Nythän minä tiedän missä hänen herransa on. Lähden itse häntä heti noutamaan. – Mutta, armollinen neiti, minä pyydän vain nöyrimmästi, että sitten kaikin mokomin pyytäisitte puolestani majurilta anteeksi, kun olen ollut niin onneton, että vastoin tahtoani olen niin ansiokkaan miehen —

NEITI.

Menkää nyt vain pian, herra isäntä. Kyllä minä pidän huolta, että kaikesta sovitaan. (Isäntä poistuu ja heti senjälkeen:) Franziska, juokse hänen jälkeensä: älköön hän mainitko majurille minun nimeäni! (Franziska rientää isännän jälkeen.)

SEITSEMÄS KOHTAUS

Neiti ja senjälkeen Franziska.

NEITI.

Hän on jälleen luonani! – Olenko yksin? – En tahdo turhaan Olla yksin. (Panee kätensä ristiin.) Enkä minä olekaan yksin! (Hän katsoo ylöspäin.) Yksi ainoa kiitollinen ajatus taivasta kohden on täydellinen rukous! – hän on luonani, hän on luonani! (Levitetyin käsin.) Olen onnellinen! ja iloinen! Mitäpä tahtoisi Luoja mieluummin nähdä kuin iloisen luomansa! – (Franziska tulee.) Joko tulit, Franziska? – Säälitkö sinä häntä? Minä en häntä sääli. Onnettomuuskin on hyväksi. Ehkäpä taivas otti häneltä kaikki antaakseen hänelle kaikki minun kauttani takaisin!

FRANZISKA.

Hän voi olla täällä tuossa tuokiossa. Te olette vielä aamupuvussa, armollinen neiti. Mitäpä, jos kiireesti pukeutuisitte?

NEITI.

Johan nyt! Tästälähin nähnee hän minut useammin näin kuin koristettuna.

FRANZISKA.

Oi, te tunnette itsenne, neiti.

NEITI

(lyhyen miettimisen jälkeen). Totisesti, tyttö, osasitpa kerran taas oikeaan.

FRANZISKA.

Kun on kaunis, on koristeitta kaunein.

NEITI.

Onko siis oltava kaunis? – mutta oli kai välttämätöntä, että luulemme itseämme kauniiksi. – Ei, kunhan vain hänelle, hänelle vain olen kaunis! – Franziska, jos kaikki tytöt ovat sellaisia kuin miksi itseni nyt tunnen, niin me olemme – kummallisia kapineita. – Helliä ja ylpeitä, siveitä ja turhamaisia, intohimoisia ja hurskaita. – Sinä et kai ymmärrä minua. En kai itsekään ymmärrä itseäni. – Ilo huumaa, hurmaa.

FRANZISKA.

Koettakaa rauhoittua neiti; kuulen tultavan —

NEITI.

Rauhoittuako? Minunko pitäisi ottaa hänet vastaan rauhallisena?

KAKDEKSAS KOHTAUS

v. Tellheim. Isäntä. Edelliset.

v. TELLHEIM

(astuu sisään ja nähdessään Minnan rientää häntä kohden). Ah! oma Minnani! —

NEITI

(rientäen häntä vastaan). Ah! oma Tellheimini!

v. TELLHEIM

(hätkähtää yhtäkkiä ja peräytyy jälleen). Suokaa anteeksi, armollinen neiti, – neiti von Barnhelm täällä —

NEITI.

Se ei liene teille niin kovin odottamatonta? – (Lähetessään v. Tellheimiä, jolloin tämä peräytyy.) Minunko on teille suotava anteeksi, että vielä olen teidän Minnanne? Suokoon taivas teille anteeksi, että vielä olen neiti von Barnhelm!

v. TELLHEIM.

Armollinen neiti! – (Katsoo jäykästi isäntään ja kohauttaa olkapäitään.)

NEITI

(huomaa isännän ja viittaa Franziskalle) Hyvä herra —

v. TELLHEIM.

Ellemme molemmin puolin liene erehtyneet —

FRANZISKA.

Jee, herra isäntä, kenen te tuottekaan tänne? Pian, pian, tulkaa, lähtekäämme etsimään sitä oikeaa.

ISÄNTÄ.

Eikö hän olekaan se oikea? Onhan toki!

FRANZISKA.

Eihän toki! Pian, pian, tulkaa, minä en ole vielä sanonut hyvää huomenta teidän tyttärellenne.

ISÄNTÄ.

Oo, mikä kunnia – (Liikahtamatta paikaltaan.)

FRANZISKA

(käy häneen käsiksi). Tulkaa, lähtekäämme valmistamaan ruokalistaa. – Saatte näyttää, mitä teillä on annettavana —

ISÄNTÄ.

Te saatte, ensiksikin —

FRANZISKA.

Hiljaa, hiljaa! Jos neiti nyt jo saa kuulla, mitä hänen on syötävä päivälliseksi, on hänen ruokahalunsa mennyttä kalua. Tulkaa, sen saatte sanoa yksin minulle. (Vie hänet väkisin.)

YHDEKSÄS KOHTAUS

v. Tellheim. Neiti.

NEITI.

No? Olemmeko vieläkin erehdyksissämme?

v. TELLHEIM.

Jospa taivas sen soisi! – Mutta on olemassa ainoastaan *yksi*, ja te se olette. —

NEITI.

Joutavia kursasteluja! Mitä meillä on toisillemme sanottavaa, sen voi kuulla kuka tahansa.

v. TELLHEIM.

Te täällä? Mitä te täältä etsitte, armollinen neiti?

NEITI.

En etsi mitään enää. (Lähestyen häntä avosylin.) Kaikki mitä etsin olen löytänyt.

v. TELLHEIM

(perääntyen). Te etsitte onnellista, teidän rakkautenne arvoista miestä, ja löydätte – kurjan raukan.

NEITI.

Siispä ette rakasta minua enää? – ja rakastatte jotakuta toista?

v. TELLHEIM.

Ah! ken teidän jälkeenne voi ketään toista rakastaa, neiti hyvä, hän ei ole teitä koskaan rakastanut.

NEITI.

Te tempaatte vain toisen okaan sielustani. – Jos olen kadottanut sydämenne, niin mitäpä huolin siitä, onko välinpitämättömyys vai jokin voimakkaampi tenho sen minulta riistänyt? – Te ette enää rakasta minua ettekä rakasta ketään toistakaan? – Onneton mies, jollette ollenkaan rakasta! —

v. TELLHEIM.

Oikein, armollinen neiti, onnettoman ei ollenkaan pitäisi rakastaa. Hän ansaitsee onnettomuutensa, jollei hän kykene saamaan tätä voittoa itsestään; jos hän voi suostua siihen, että ne, joita hän rakastaa, saavat ottaa osaa hänen onnettomuuteensa. – Kuinka vaikea onkaan tämä voitto! – Aina siitä saakka kun järki ja pakko ovat minua käskeneet unhoittamaan Minna von Barnhelmin: mitä vaivaa olenkaan siitä nähnyt! Aloin juuri toivoa, ettei tämä vaivannäkö olisi ikuisesti turhaa: – ja silloin te ilmestytte, hyvä neiti! —

NEITI.

Ymmärränkö teitä oikein? – Pysähtykää, hyvä herra, katsokaamme, missä olemme, ennenkuin eksymme kauemmaksi! – Tahdotteko vastata minulle yhteen ainoaan kysymykseen?

v. TELLHEIM.

Kaikkiin, hyvä neiti —

NEITI.

Tahdotteko myös vastata kiertelemättä, kaartelematta? Ei muuten kuin kuivasti myöntäen tai kieltäen?

v. TELLHEIM.

Tahdon, – jos voin.

NEITI.

Te voitte. – Hyvä: välittämättä siitä vaivasta jota olette nähnyt minut unhoittaaksenne, – rakastatteko vielä minua, Tellheim?

v. TELLHEIM.

Hyvä neiti, tämä kysymys —

NEITI.

Te lupasitte vastata ainoastaan myöntäen tai kieltäen.

v. TELLHEIM.

Ja lisäsin: jos voin.

NEITI.

Te voitte. Teidän täytyy tietää, mitä sydämessänne tapahtuu. – Rakastatteko minua vielä. Tellheim? – Myöntäkää tai kieltäkää.

v. TELLHEIM.

Jos sydämeni —

NEITI.

Myöntäkää tai kieltäkää!

v. TELLHEIM.

No niin, rakastan!

NEITI.

Rakastatte?

v. TELLHEIM.

Rakastan, rakastan! – Mutta —

NEITI.

Malttakaa! – Te rakastatte minua vielä: se riittää minulle. – Minkälaiseen äänilajiin olenkaan teidän kanssanne puhuessani hairahtunut! Tympäisevään, alakuloiseen puheensävyyn, joka helposti näyttää tarttuvan! – Minäpä palaan taas omaan sävyyni. – No, rakas mies parka, te rakastatte minua yhä ja teillä on Minnanne yhä ja te olette onneton? Kuulkaahan, mikä tyhmä hupakko teidän Minnanne oli, – on. Hän saattoi, saattaa uneksia olevansa teidän koko onnenne. – Purkakaa sukkelaan onneton sydämenne. Minna koettakoon, kuinka paljon hän painaa vaa'assa onnettomuutenne rinnalla. – No?

v. TELLHEIM.

Hyvä neiti, en ole tottunut valittamaan.

NEITI.

Hyvä on. Enpä todella tiedä, mikä minuakaan sotilaassa, paitsi kerskumista, vähemmän miellyttäisi kuin valittaminen. Mutta voidaanpa myös kylmästi ja välinpitämättömästi puhua omasta urhoollisuudestaan ja onnettomuudestaan —

v. TELLHEIM.

Mikä pohjaltaan sekin on kerskumista ja valittamista.

NEITI.

Oi, te viisastelija, niinpä ei teidän ollenkaan olisi pitänyt sanoa itseänne onnettomaksi. – Joko kokonaan vaiti tahi kokonaan suu puhtaaksi. – Järki ja pakkoko käskisivät teidän unohtaa minut? – Minua järki miellyttää kovasti, minä pidän pakkoa erittäin korkeassa arvossa. – Mutta antakaa kuulla kuinka järkevää tuo pakko on.

v. TELLHEIM.

No hyvä, kuulkaa siis, hyvä neiti. – Puhuttelette minua Tellheimiksi: se nimi on kyllä oikea. – Mutta te luulette, että minä olen se Tellheim, jonka tunsitte isänmaassanne, kukoistava mies täynnä vaatimuksia, täynnä kunnianhimoa, mies, jolla oli koko ruumiinsa, koko sielunsa hallussaan, jolle kunnian ja onnen telkeet olivat avatut, joka sai toivoa joka päivä tulevansa arvoisemmaksi omistamaan teidän kätenne ja sydämenne, koskapa hän ei vielä ollut teidän arvoisenne. – Tämä Tellheim olen yhtä vähän kuin olen oma isäni. Kumpaakaan ei enää ole. – Minä olen Tellheim, eronsaanut, solvaistu raajarikko, kerjäläinen. – Tuolle entiselle, hyvä neiti, te lupauduitte: pysyttekö sanassanne tälle nykyisellekin?

NEITI.

Tuo kuuluu hyvin traagilliselta! – Mutta, hyvä herra, kunnes löydän tuon entisen jälleen, – minä nyt kerran olen hullaantunut

Tellheimeihin, – täytynee tämän nykyisen päästää minut pälkähästä. – Kätesi, rakas kerjäläinen! (Tarttuen hänen käteensä.)

v. TELLHEIM

(nostaa toisen kätensä hattuineen kasvoillensa ja kääntyy poispäin). Tämä on liikaa! – Missä minä olen? – Päästäkää minut, neiti! – Teidän hyvyytenne kiduttaa minua! – Päästäkää minut.

NEITI.

Mikä teidän on? Mihin aiotte lähteä?

v. TELLHEIM.

Pois teidän luotanne! —

NEITI.

Pois minun luotani? (Vetäen hänen kätensä povelleen.) Uneksija!

v. TELLHEIM.

Epätoivo surmaa minut teidän jalkojenne juureen.

NEITI.

Minun luotani?

v. TELLHEIM.

Teidän luotanne. – En enää koskaan, koskaan teitä nähdäkseni. – Tahi ainakin varmasti, lujasti päättäneenä, – etten tee mitään halpamaista, – etten salli teidän tehdä mitään ajattelematonta. – Päästäkää minut, Minna! (Riistää itsensä irti ja poistuu.)

NEITI

(seuraten häntä). Minnako sinut päästäisi? Tellheim! Tellheim!

(Toisen näytöksen loppu.)

KOLMAS NÄYTÖS

ENSIMMÄINEN KOHTAUS

(Tapahtumapaikka sali.)

JUST (kirje kädessään.)

Täytyykö minun kumminkin vielä kerran tulla tähän kirottuun taloon! – Kirjelappu herraltani armolliselle neidille, joka mukamas on hänen sisarensa. – Kunpa siitä vain ei mitään enempää koituisi! – Muutoin ei tästä kirjeenkannosta tule loppua. – Mielelläni haluaisin tästä päästä, mutta enpä oikein halusta menisi tuonne huoneeseenkaan. – Naisväki kyselee niin paljon, ja minä en ole kärkäs vastaamaan! – Haa, ovi aukenee. Kuin käsketty! Kamarikissa!

TOINEN KOHTAUS

Franziska. Just.

FRANZISKA

(puhuen ovella huoneeseen, josta saapuu). Älkää olko huolissanne; minä kyllä pidän varani. – Kas! (huomatessaan Justin) tuossahan jo heti tuokin sattuu tielleni. Mutta mokomasta elukasta ei helpolla saa selvää.

JUST.

Hänen palvelijansa —

FRANZISKA.

Minä en tuollaista palvelijaa huolisi —

JUST.

No, no, antakoon hän anteeksi tämän puheenparren! Tässä minä tuon kirjelapun herraltani hänen herrasväelleen, armolliselle neiti – sisarelle. Niinhän se oli? Sisar.

FRANZISKA.

Antakoon hän sen tänne! (Tempaa kirjeen hänen kädestään.)

JUST.

Olkoon hän niin hyvä, pyytää herrani, ja vieköön sen perille. Tämän jälkeen olkoon hän niin hyvä, pyytää herrani – älköön hän suinkaan luulko, että minä mitään pyytäisin!

FRANZISKA.

No mitä sitten?

JUST.

Kyllä minun herrani yskän ymmärtää. Hän tietää, että tie neitien luo käy kamarineitosten kautta: minä vain otaksun! Neitsyt olkoon siis niin hyvä, – pyytää herrani, – ja lähettäköön hänelle tiedon, voisiko hän saada ilon puhutella neitsyttä neljännestunnin ajan.

FRANZISKA.

Minua?

JUST.

Antakoon hän anteeksi, jos puhuttelen häntä väärällä arvonimellä. – Niin, häntä! – Vain neljännestunnin ajan, mutta yksin, aivan yksin, salaisesti, kahden kesken. Hänellä olisi jotakin hyvin tähdellistä puhuttavaa.

FRANZISKA.

Hyvä! minullakin on hänelle yhtä ja toista puhuttavaa. – Tulkoon hän vain, minä olen hänen käskettävänään.

JUST.

Mutta, milloin hän voi tulla? Milloin hänelle parhaiten sopisi, neitsyt?

Hämärissä ehkä?

FRANZISKA.

Mitä hän tarkoittaa? – Hänen herransa tulkoon milloin haluaa, – ja nyt pötkiköön hän tiehensä!

JUST.

No, niin mielelläni! (Aikoo poistua.)

FRANZISKA.

Kuulkoon hän toki! vielä sananen. Missä ovat sitten majurin muut palvelijat?

JUST.

Muutko? Mikä missäkin.

FRANZISKA.

Missä on Wilhelm?

JUST.

Kamaripalvelija? hänet on majuri laskenut matkoille.

FRANZISKA.

Vai niin? Entä Philipp, missäs hän on?

JUST.

Se jääkäri? hänet on herra toimittanut parempaan hoivaan.

FRANZISKA.

Koska hän ei nyt jouda metsästelemään, tietysti. – Entäs Martin?

JUST.

Kuskiko? hän on ratsastamassa.

FRANZISKA.

Ja Fritz?

JUST.

Se juoksija? hän on päässyt ylenemään.

FRANZISKA.

Missäs hän sitten oli, kun majuri talvehti luonamme Thüringissä? Ei suinkaan hän silloin vielä ollut majurin palveluksessa?

JUST.

Totta kai, minä olin hänen ratsupalvelijansa, mutta makasin silloin sairaalassa.

FRANZISKA.

Ratsupalvelija? ja mikäs hän nyt on?

JUST.

Kaikki kaikessa; kamaripalvelija ja jääkäri, juoksija ja ratsupalvelija.

FRANZISKA.

Jopa nyt jotakin! Päästää luotaan niin monta hyvää kelpo miestä ja jättää juuri kaikista kehnoin jälelle! Haluaisinpa tietää, mitä hyvää hänen herransa on hänessä löytänyt!

JUST.

Ehkäpä minä hänen mielestään olen rehellinen mies.

FRANZISKA.

Oo, se on vielä surkean vähäpätöistä, jos ei ole enempää kuin rehellinen. – Toista oli Wilhelm! – Matkoilleko on majuri hänet laskenut?

JUST.

Niin, laski, – kun ei voinut estää.

FRANZISKA.

Kuinka niin?

JUST.

Oo, Wilhelmin kyllä kelpaa matkustella. Hänellä on mukanaan herran koko vaatevarasto.

FRANZISKA.

Mitä? ei suinkaan hän niitä näpistellyt?

JUST.

Sitä ei juuri voi sanoa; mutta kun me lähdimme Nürnbergistä, ei hän tuonut niitä perässämme.

FRANZISKA.

Sitä roistoa!

JUST.

Siinä se vasta mies oli! Hän osasi friseerata ja fraseerata ja parleerata – sharmeerata. – Eikö niin?

FRANZISKA.

Niinpä en olisikaan luopunut jääkäristä, jos olisin ollut majurin sijassa. Vaikkapa hänestä ei ollutkaan sanottavaa hyötyä jääkärinä, niin oli hän kuitenkin muuten reima poika. – Kenen hoivaan hänet toimitettiin?

JUST.

Spandaun päällikön.

FRANZISKA.

Linnoitukseen? Ei sielläkään linnan valleilla liene kovinkaan paljon metsästeltävää.

JUST.

Oo, ei Philipp siellä metsästäkään.

FRANZISKA.

Mitä hän sitten tekee?

JUST.

Hän työntää kärryjä.

FRANZISKA.

Työntää kärryjä?

JUST.

Mutta ainoastaan kolmisen vuotta. Hän teki pienen komplotin herransa komppaniassa ja yritti viedä kuusi miestä etuvartioston lävitse.

FRANZISKA.

Ihme ja kumma! Sitä konnaa!

JUST.

Oo, hän on reima mies! jääkäri, joka viidenkymmenen peninkulman alalla tuntee kaikki polut ja salatiet kautta metsien ja soiden. Ja ampua hän osaa!

FRANZISKA.

Hyvä, että majurilla on vielä ainakin kunnon kuskinsa!

JUST.

Vieläkös hän on jälellä?

FRANZISKA.

Luulin kuulleeni hänen sanovan, että Martin on ratsastamassa? Palannee kai hän takaisin?

JUST.

Niinkö hän luulee?

FRANZISKA.

Mihin hän siis on lähtenyt?

JUST.

Siitä on jo kymmenettä viikkoa, kun hän lähti herransa ainoata ja viimeistä ratsua – uittamaan.

FRANZISKA.

Eikä vieläkään ole palannut? Voi sitä hirtehistä!

JUST.

Ehkäpä on tuo kunnon kuski uittanut itsensä upoksiin! – Se olikin oikein oiva kuski! Hän oli ajellut Wienissä kymmenisen vuotta. Sellaista ei herra enää saa mistään. Kun hevoset juoksivat täyttä laukkaa, tarvitsi hänen vain sanoa: »Purr!», ja ne seisahtuivat kuin seinään. Sen lisäksi oli hän täysinoppinut hevoslääkärikin!

FRANZISKA.

Minua jo arveluttaa juoksijan yleneminen.

JUST.

Ei, ei, kyllä siinä on perää. Hänestä tehtiin rummunlyöjä erääseen varusväkirykmenttiin.

FRRNZISKA.

Enkös arvannutkin!

JUST.

Fritz takertui erääseen kevytkenkäiseen olentoon, ei öisin koskaan saapunut kotia, teki kaikkialla velkoja herransa nimeen ja tuhansia hävyttömiä kolttosia. Lyhyesti, majuri näki, että hän kaikin mokomin halusi ylenemään: (matkien hirttämistä mykin elein) hän siis auttoi hänet oikealle tielle.

FRANZISKA.

Voi sitä vekaraa!

JUST.

Mutta tosi juoksija hän on, se on varma. Kun herra antoi hänelle viidenkymmenen askeleen etumatkan, niin ei hän parhaalla ratsullaankaan häntä enää kiinni saanut. Fritz sitävastoin saattaa myöntää hirsipuulle tuhannenkin askeleen etumatkan, ja siitä panen vaikka pääni pantiksi, tavoittaa sen sittenkin. Ne kaikki olivat kaiketi hänen hyviä ystäviään, neitsyt? Wilhelm ja Philipp, Martin ja Fritz? – No, Just sulkeutuu hänen suosioonsa! (Poistuu.)

KOLMAS KOHTAUS

Franziska ja sittemmin isäntä.

FRANZISKA

(joka totisena katsoo hänen jälkeensä). Ansaitsinpa tuon pistoksen! – Kiitän kunniasta. Just. Minä arvioin rehellisyyden liian vähäpätöiseksi. Otanpa opetuksen onkeen. – Ah! Sitä mies parkaa! (Kääntyy mennäkseen neidin huoneeseen, kun isäntä tulee.)

ISÄNTÄ.

Odottakoon hän toki, kaunis lapseni.

FRANZISKA.

Minulla ei nyt ole aikaa —

ISÄNTÄ.

Vain lyhyt tuokio! – Eikö vieläkään ole tullut tarkempia tietoja herra majurista? Eihän hän suinkaan sillä tavalla sanonut jäähyväisiään!

FRANZISKA.

Millä tavalla?

ISÄNTÄ.

Eikö armollinen neiti ole siitä kertonut? Jätettyäni hänet, kaunis lapseni, alas keittiöön, tulin sattumalta takaisin tänne saliin —

FRANZISKA.

Sattumalta vähän kuunnellaksenne.

ISÄNTÄ.

Voi, lapsi kulta, kuinka hän voi minusta sellaista ajatella? Isännälle ei mikään sovellu huonommin kuin uteliaisuus. – Tuskin olin päässyt tänne, kun armollisen neidin ovi äkkiä lensi auki. Majuri syöksyi ulos, neiti hänen jälessään, kummankin liikkeet, katseet, asemat – sellaista ei voi sanoin kuvata. Neiti tarttui majuriin, tämä riistäytyi irti, neiti tarttui jälleen. »Tellheim!» – »Neiti! päästäkää minut!» – »Minne?» – Näin veti majuri neidin portaille saakka. Minua jo pelotti, että hän tempaisi hänet mukanaan alas. Mutta majuri riistäytyikin irti. Neiti pysähtyi ylimmälle portaalle, katsoi hänen jälkeensä, huusi hänen jälkeensä, väänteli käsiään. Yhtäkkiä hän kääntyi, juoksi ikkunaan, ikkunasta takaisin portaille, ja sitten täällä salissa edestakaisin. Tässä minä seisoin, tässä hän kulki kolmasti ohitseni näkemättä minua. Vihdoin näytti siltä kuin olisi hän huomannut minut, mutta Jumala meitä auttakoon! luulenpa, että neiti piti minua hänenä, lapsikulta. »Franziska», huusi hän, silmät minuun kääntyneinä, »olenko nyt onnellinen?» Sitten hän tuijotti kattoon ja taas: »Olenko nyt onnellinen?» Sitten hän pyyhki kyyneleitä silmistään ja hymyili ja kysyi taas minulta: »Franziska, olenko nyt onnellinen?» – Totisesti, en tiennyt, kuinka oli laitani. Kunnes hän juoksi ovelleen ja vielä kerran kääntyi minuun päin: »Tulehan toki, Franziska; kuka sinun nyt käy sääliksesi?» – Ja samalla puikahti pois.

FRANZISKA.

Voi, herra isäntä, nyt olette nähnyt unta.

ISÄNTÄ.

Nähnyt unta? Ei, kaunis lapseni, niin perusteellisesti ei unia nähdä. – Niin, minä antaisin mitä tahansa, – minä en ole utelias, – mutta minä antaisin mitä tahansa, jos löytäisin avaimen tähän kaikkeen.

FRANZISKA.

Avaimen? meidän oveemmeko? Herra isäntä, se on tuolla sisäpuolella; me otimme sen pois yöksi: meitä pelottaa.

ISÄNTÄ.

Ei sellaista avainta; minä tarkoitan, kaunis lapseni, ikäänkuin avainta tai selitystä tai varsinaista yhteenvetoa kaikesta siitä, mitä näin. —

FRANZISKA.

Vai niin! – No, hyvästi, herra isäntä. Joko pian saadaan syödä, herra isäntä?

ISÄNTÄ.

Kaunis lapseni, olinpa miltei unohtaa, mikä oikeastaan oli asiani.

FRANZISKA.

No? mutta aivan lyhyesti —

ISÄNTÄ.

Armollisella neidillä on vielä minun sormukseni: minä sanon sitä omakseni —

FRANZISKA.

Sen ei pidä teiltä hukkaan joutuman.

ISÄNTÄ.

En olekaan sen vuoksi huolissani; tahdoin vain siitä muistuttaa. Näkeekös lapsi, minä en edes tahdo sitä takaisin. Se on nyt selvää kuin viisi sormea mistä hän sormuksen tunsi, ja minkätähden se oli niin hänen sormuksensa näköinen. Sormus on hänen huostassaan parhaassa tallessa. Minä en sitä enää ollenkaan halua ja panen toistaiseksi ne sata pistolia, jotka sitä vastaan annoin, armollisen neidin laskuun. Käyhän se päinsä, kaunis lapseni?