Näin puhui Zarathustra

11

Kaikki ilo tahtoo kaikkien olioiden iäisyyttä, tahtoo hunajaa, tahtoo sakkaa, tahtoo juopunutta sydänyötä, tahtoo hautoja, tahtoo hauta-kyynel-lohtua, tahtoo kullattua iltaruskoa – mitä ei ilo tahdo! se on janoovaisempi, sydämellisempi, nälkäisempi, hirvittävämpi, salaperäisempi kuin kaikki tuska, se tahtoo itseään, se puree itseensä, sormuksen tahto taistelee siinä – se tahtoo rakkautta, se tahtoo vihaa, se on yltäkylläinen, se lahjoittaa, viskaa pois, kerjää että joku ottaisi hänet, kiittää ottavaista, tahtoisi kernaasti olla vihattu, – niin rikas on ilo, että se janoaa tuskaa, helvettiä, vihaa, häväistystä, raajarikkoa, maailmaa, – siliä tämä maailma, oi tehän tunnette sen!

Te korkeammat ihmiset, teitä se ikävöitsee, ilo, tuo kahlehtimaton, autuas, – teidän tuskaanne, te epäonnistuneet! Epäonnistunutta ikävöitsee kaikki iäinen ilo.

Sillä kaikki ilo tahtoo itseään, siksi se tahtoo myöskin sydäntuskaa! Oi onni, oi tuska! Oi murru, sydän! Te korkeammat ihmiset, oppikaa tämä, ilon mieli on iäisyys, – ilon mieli on kaikkien olioiden iäisyys, on syvä, syvä iäisyys!

12

Oletteko te nyt oppineet minun lauluni? Oletteko arvanneet, mitä se tahtoo? No niin! Hyvä! Te korkeammat ihmiset, niinpä laulakaa minulle nyt minun piirilauluni!

Laulakaa minulle nyt itse se laulu, jonka nimi on "Vielä kerran", jonka tarkoitus on "iankaikkisesta iankaikkiseen!" – laulakaa, te korkeammat ihmiset, Zarathustran piirilaulu!

Inehmo, oi! Yön kellot mitä sulle soi? "Unt' untelon ma nukuin – , väistyi uni pois: – Syv' elo on, mitata päivän miel' ei vois. Syv' itku sen – , syvempi vielä ilon-syys: Huol' itkee: kestä en! Vaan ilon miel' on iäisyys – , – on syvä, syvä iäisyys!"

Merkki

Mutta aamulla tämän yön jälkeen ponnahti Zarathustra ylös vuoteeltaan, vyötti kupeensa ja astui ulos luolastaan, hehkuvana ja voimakkaana kuin aamuaurinko, joka pimeistä vuorista nousee.

"Sinä suuri tähti, puhui hän, niinkuin kerran oli puhunut, sinä syvä onnen-silmä, mitä olisi kaikesta sinun onnestasi, jos ei sinulla olisi niitä, joille loistat!

"Ja jos he jäisivät kammioihinsa silloin kuin sinä olet jo valveilla ja tulet ja lahjoitat ja jakelet: kuinka sinun ylpeä häveliäisyytesi suuttuisi siitä!

"No niin! he nukkuvat vielä, nämä korkeammat ihmiset, minun ollessani valveilla: he eivät ole minun oikeita tovereitani! Heitä minä en odota täällä vuorillani.

"Työhöni minä tahdon, päivääni: mutta he eivät ymmärrä minun huomeneni merkkejä, minun askeleni – ei ole heille mikään herätyshuuto.

"He nukkuvat vielä minun luolassani, heidän unensa juo vielä minun juopuneita laulujani. Korva, joka kuuntelee minua, – kuuliainen korva puuttuu heidän jäsenistään."

– Tämän oli Zarathustra puhunut sydämelleen, kun aurinko nousi: silloin hän loi katseensa kysyvästi korkeuteen, sillä hän kuuli päänsä päällä kotkansa terävän huudon. "Hyvä! huusi hän ylös, niin minulle kelpaa ja on soveliasta. Minun eläimeni ovat valveilla, sillä minä olen valveilla.

"Minun kotkani on valveilla ja kunnioittaa minun laillani aurinkoa. Kotkankynsin se tavoittaa uutta valoa. Te olette minun oikeat eläimeni; minä rakastan teitä.

"Mutta vielä minulta puuttuu oikeat ihmiseni!" – Näin puhui Zarathustra; mutta silloin tapahtui, että hän kuuli ikäänkuin lukemattomien lintujen parveilevan ja liihoittelevan ympärillään, – mutta niin monien siipien suhina ja tungos hänen päänsä ympärillä oli niin suuri, että hän sulki silmänsä. Ja totisesti, pilven lailla se putosi hänen ylitsensä, nuolipilven lailla, joka purkautuu uuden vihollisen ylitse. Mutta katso, tässä se oli rakkauden pilvi, ja uuden ystävän ylitse.

"Mitä minulle tapahtuu?" ajatteli Zarathustra hämmästyneessä sydämessään ja vaipui hitaasti suurelle kivelle, joka oli hänen luolansa ovikäytävän ääressä. Mutta kun hän käsillään tavoitti ympärilleen ja yläpuolelleen ja alapuolelleen ja suojeli itseään noilta hempeiltä linnuilta, katso, silloin hänelle tapahtui jotakin vielä kummallisempaa: hänen kätensä sattui näet silloin huomaamatta tiheään lämpimään karvatakkeloon; mutta samalla kertaa kaikui hänen edessään kiljunta, – lempeä pitkä jalopeurankiljunta.

"Merkki tulee", puhui Zarathustra ja muuttui. Ja toden totta, kun hänen edessään ilma selkeni, silloin hänen jalkojensa juuressa makasi keltainen mahtava eläin ja hiveli päätänsä hänen polviansa vastaan eikä tahtonut rakkaudesta lähteä hänen tyköään, vaan käyttäytyi kuin koira, joka löytää jälleen vanhan isäntänsä. Mutta kyyhkyset eivät olleet vähemmin innokkaita osottamaan rakkauttaan kuin jalopeura; ja joka kerta kuin joku kyyhkynen lentää suhahti jalopeuran kuonon ylitse, pudisti jalopeura päätään ja ihmetteli ja nauroi.

Kaikkeen tähän virkkoi Zarathustra vain yhden ainoan sanan: "minun lapseni ovat lähellä, minun lapseni" – , sitten hän vaikeni äänettömäksi. Mutta hänen sydämensä oli sulanut, ja hänen silmistään tippui kyyneleitä ja putosi hänen käsilleen. Eikä hän pitänyt lukua mistään enää, vaan istui siinä liikkumatta ja suojelematta itseään kauemmin eläimiltä. Siinä kyyhkyset lensivät edestakaisin ja istuutuivat hänen olkapäilleen ja hyväilivät hänen valkeata tukkaansa eivätkä väsyneet hellimästä ja riemuitsemasta. Mutta väkevä jalopeura nuoli yhä pois kyyneleet, jotka putosivat Zarathustran käsille, ja kiljui ja murisi arasti sen ohessa. Näin käyttäytyivät nämä eläimet. – Kaikkea tätä kesti pitkän ajan, tai lyhyen ajan: sillä, oikein puhuen, ei tuollaisia asioita varten ole maan päällä mitään aikaa – . Mutta sillä välin olivat korkeammat ihmiset Zarathustran luolassa heränneet ja järjestäytyivät keskenään kulkueeksi mennäkseen Zarathustraa vastaan ja lausuakseen hänelle huomentervehdyksen: sillä herätessään he olivat huomanneet, että hän ei ollut enää heidän keskuudessaan. Mutta kun he ennättivät luolan ovelle ja heidän askeltensa kolina juoksi heidän edellään, silloin jalopeura hämmästyi suuresti, kääntyi yhdellä erää Zarathustran luota ja hypähti, rajusti kiljuen, suoraan luolaa kohti; mutta kun korkeammat ihmiset kuulivat sen kiljuvan, päästivät he huudon kuin yhdestä suusta ja pakenivat takaisin ja olivat siinä tuokiossa kadonneet.

Mutta Zarathustra itse nousi huumautuneena ja oudostellen istuiltaan, katseli ympärilleen, seisoi hämmästyneenä, kysyi sydämeltään, toinnutteli ajatuksiaan ja oli yksin. "Mitä minä kuulin? puhui hän viimein hitaasti, mitä minulle tapahtui juuri nyt?"

Ja nyt palasi hänen muistonsa, ja hän käsitti yhdellä katseella kaiken, mitä eilisen ja tämänpäivän välillä oli tapahtunut. "Tässähän on kivi, puhui hän ja siveli partaansa, sillä minä istuin eilenaamulla; ja tässä astui tietäjä minun luokseni, ja tässä minä kuulin ensiksi sen huudon, jonka äsken kuulin, suuren hätähuudon.

"Oi te korkeammat ihmiset, teidän hädästännehän vanha tietäjä ennusti minulle eilenaamulla, – " – teidän hätäänne hän tahtoi vietellä ja kiusata minua: oi Zarathustra, puhui hän minulle, minä tulen viettelemään sinua viimeiseen syntiisi.

"Minun viimeiseen syntiini? huusi Zarathustra ja nauroi suuttuneena omia sanojansa: mikä minulle sitten säästettiin viimeiseksi synnikseni?"

– Ja vielä kerran Zarathustra vaipui ajatuksiinsa ja istuutui jälleen suurelle kivelle ja mietiskeli. Äkkiä hän hypähti pystyyn – "Sääli! Sääli korkeampaa ihmistä kohtaan! huudahti hän, ja hänen kasvonsa muuttuivat vaskisiksi. Hyvä! Sillä – oli aikansa!

"Minun kärsimykseni ja minun säälini – mitä niistä! Pyrinkö minä sitten onneen? Minä pyrin työhöni!

"Hyvä! Jalopeura tuli, minun lapseni ovat lähellä, Zarathustra kypsyi, minun hetkeni tuli: – "Tämä on minun aamuni, minun päiväni alkaa: ylös nyt, ylös, sinä suuri keskipäivä!" – Näin puhui Zarathustra ja jätti luolansa, hehkuvana ja voimakkaana kuin aamuaurinko, joka pimeistä vuorista nousee.

Loppu