Selima

Rantala. Kuulitteko te sen, se on ihan hivuksen päälle ilma.

Tohtorit. Ilma, ilma, ilma, se on ilma!

Karangur. Jumalan armo tulkoon sinulle, poikani! Kirina, jumalani, auta häntä vielä!

Adelina. Elä nyt auta häntä enää, hyvä Jumalani! elä anna tuon julman häntä saada, ja sen kadottaa, joka häntä rakastaa!

Selima. Hän minun voittaisi ja minä tulisin häpeälle, ei, se ei saa tapahtua! (ruhtinalle) Ruhtinas, elkää huutako hoi ennen kun olette yli ojan! kuulkaa ja arvatkaa!

Yks' kuva löytyy ihana,

Sit' ei oo maalari tehnyt,

Sill' ompi oma valonsa,

Se muuttuu joka hetkyt;

Se on yksi kuva pienoinen,

Sen suuruus on kuin helmi.

Vaan suurimmanki suuruuden,

Sun sielus' sillä tunsi.

Ja helmistä se kallein on,

Ja kalliimp' kuin timantti,

Ja valo siis on verraton,

Ja loistavamp' briljanttii.

Se niin kuin tuli lämmittää

Vaan ketään ei se polta,

Se mahtuu kehään pienimpään,

Vaan koskee avaralta.

Sen sisään mahtuu koko maa-ilman kauneus

Vaan kauniimp' kaikkii on sen oma loistoisuus.

(Istuiksen.)

Purdovar. Elkää suuttuko, ruhtinatar, jos minä uskallan senki arvata. Se ihana kuva, joka mahtuu pienimmään tilaan, mutta näyttää minulle äärettömyydet, se helmi, jonka sisällinen loisto on ihanampi kuin kaikki maa-ilman ihanuudet, se on silmä, jossa kuvaiksen koko maa-ilman ihanuus, se on sinun oma silmäs silloin kuin se rakkaudella katsahtaa minuun päin.

Rantala. Kohti, kohti, ihan keskellen reikää, tohtorit. Silmä, silmä, silmä, ihan silmä!

Karangur. Mikä toivomaton onni!

Kirina. Voi, jos tämä olisi jo ollut viimeinen!

Adelina. Voi minua poloista! Minä olen hukassa, minä jään ilman miehettä… Mutta ruhtinatar, teidän kunnia on vaarassa, missä teidän on kaikki entiset voitot? Jumalan tähden, miettikää syvemmin.

Selima (vihastuneena). Maa-ilman pitää ennen hävitä, ruhtinas, minä vihaan sinua sitä enemmän kuta lähempänä sinä toivot olevasi; pakene nyt, jätä tämä huone, ja pelasta henkes, se viimeinen arvoitus tuottaa sinulle kuoleman.

Purdovar. En kuolemaa minä pelkää, ruhtinatar, teidän viha on ainoa, joka minua hämmästyttää.

Karangur. Rakas poikani, peräydy, elä kiusaa Jumalaa, sinä olet pelastanut kunnias ja henkes, nyt voit vielä erota. Ja tyttäreni, hylkää se kolmas arvoitus, anna hänelle kätesi ja minä seuraan teitä temppeliin.

Selima. Minä hänelle käteni? Minä jättäisin kolmannen. Ei, ei koskaan!

Purdovar. Ja minä sanon päähän asti, … minun kaulani katketkoon, se on Jumalan kädessä; siis Selima tahi kuolema.

Selima. Kuolema, kuolema, sinä saat sen kuulla. (Nousee seisalleen.)

Se kapine nyt arvatkaa,

Kuin itsessään on halpa;

Se puusta on ja raudasta,

Ja haavoittaa kuin kalpa.

Ei verta tok' se vuodata,

Ei keltään ryöstä, ota,

Mutt' tuopi aina rikkautta.

Ne tuop' se ilman sotaa;

Se perustan't on monta valta-kuntaa

Ja synnyttänyt monta kaupunkii;

Ei maa-ilmass oo yhtä kansa-kuntaa,

Ken ilman vaaratta voi sitä halveksii;

Ja onnellinen on se kansa,

Ken sitä pitää turvanansa.

(Repäsee peitteen silmiltänsä ja näyttää koko ihanuutensa.)

Katsokaa nyt ja elkää hämmästykö, tahi kuolkaa niin kuin olette tahtoneet!

Purdovar (hämmästyen). Ah, mikä ihanuus! silmäni huikenevat! ajatukseni seisattuu.

Karangur. Voi jumalani, hän hämmästyy!

Kirina. Minä vapisen.

Adelina. Minä saan sinut vielä, minä pelastan ja sitte…

Rantala. Jumalan tähden, selvitkää, rohkaiskaa! voi, voi, hän pyörtyy, viinaa, ätikkää, tuokaa ätikkää, minä juoksisin kyökkiin, vaan tämä korkea virkani, ah minä en voi.

Selima. Onneton! sitä sinä halasit; nyt sen sait.

Purdovar (selviten ja nauraen Selimaan päin). Se ihanuus, ruhtinatar, jota ensi kerran näin, löi minut hämmästyksellä, vaan minä en sentähden ole voitettu. Se rautainen ase joka ahkeruudella on voittanut maan piirin, joka erä-maat on tehnyt ihmisten asunnoiksi, joka tuottaa onnea ja rikkautta ilman sodatta ja sitä toiselta ryöstämättä, tämä siunattu kapine on aura.

Rantala. Hoh, minä en jaksa enää seista paljaasta ilosta, minä pyörryn, tulkaa, antakaa minun syleillä itseänne. Keisari, teidän murhe on loppunut, hahaha! naurakaa, naurakaa nyt jokainen!

Tohtorit. Aura, aura, aura, se on aura!

Kirina. Mutta ruhtinatar, katsokaa toki ylös! Hän voitti, se kaunis ruhtinas teidät jo voitti.

Adelina. Minä olen hukassa, minä jään nyt miehettä. Vaan ei sittenkään, minä toivon sittenki … ja ken tiesi, miten se vielä horjahtaa…

Karangur. Nyt, tyttäreni, sinä et voi minua pitempään kiusata.

Ruhtinas, lähestykää, antakaa minun tervehtiä teitä vävykseni.

Selima (raivossa syösten heidän väliin). Seiskaa! Minä en tahdo! minulla on vielä toiset kolme, minulla on sata arvoitusta, hänen pitää ne kaikki arvata.

Karangur. Julma tytär, sinä raivoot. Laki on täytetty, juokse hänen syliinsä, sen on diivan jo päättänyt.

Tohtorit. Siinä on kyllä, laki on täytetty, hää-pöydät katettu.

Karangur. Papit odottavat temppelissä, vihkimys pitää paikalla olla täytetty.

Selima (viskautuu isänsä eteen). Aikaa, isä, minä tahdon aikaa, minä tahdon miettimisen aikaa.

Karangur. Ei minuuttia, kiittämätön lapsi, minä jo olen kyllin kärsinyt, kymmenen päätä on jo katkennut sinun juonissasi, ja nyt minä vannon, että kaikki päät saavat sinusta olla rauhassa.

Selima. Yksi päivä vielä, se luvatkaa minulle, isä.

Karangur. Ei minuuttia; suoria temppeliin ja vihille.

Selima. Tulkoon sitte temppeli minulle haudaksi, minä en voi häntä ottaa. Tuhannen kertaa minä ennen kuolen kun tulen hänelle vaimoksi.

Purdovar. Hirmuinen, leppymätön! Olkoon sitte. Sinä tahdot minun vertani, sinä sen saat, minä sen sinulle annan. Mutta sitä ennen sallikaa minun teille antaa yksi ainoa arvoitus. Minä olen teille tuntematon. Arvatkaa nyt, ruhtinatar, ken minä olen ja ken minun on isäni? Jos te huomiseen aamuun sitä etten arvaa, silloin te olette minun vaimoni, vaan jos arvaatte, sillon kaulani katketkoon, ja te iloitkaa sitte voitollanne.

Selima. Siihen minä suostun, sillä väli-puheella minä olen huomenna teidän vaimonne.

Kirina. Voi, kun minua taas peloittaa!

Adelina. Ja vielä kerran minä saan toivoa.

Karangur. Vaan minä en suostu. Laki pitää täytettämän, suoritkaa vihille.

Purdovar. Jos rukoukset teissä mitä voivat, niin kuulkaa minua, antakaa hänen arvata, jos voipi.

Selima. Hän pilkkaa, kavahtakaa, ruhtinas!

Karangur. Hurja, te ette ymmärrä, mitä pyydätte. Te ette tunne sen kavaluutta, hän saa kivi-seinätki puhumaan, hän onkii teidän salaisimmat ajatukset. Mutta kun sitä tahdotte, olkoon vielä, mutta mitään verta sen tähden ei saa vuotaa; jos hän arvaa, silloin hän olkoon teistä irti, vaan jos ei, liitto olkoon silloin päätetty. Nyt tulkaa minun kanssani.

KOLMAS NÄYTÖS

Ensimäinen kohtaus.

Adelina.

Adelina (yksin). Nyt tahi ei koskaan. Viisi vuotta olen ollut hänellä orjana, sillä julmalla, joka murhasi isäni ja veljeni, ja jota nyt ikäni vihaan. Minun suonissani juoksee yhtä kuninkaallinen veri kuin hänen, ja minun täytyy häntä palvella. Ei ensinkään, siitä pitää tulla loppu, ja se tänä päivänä; minun pelastaa hänestä rakkaus. Se salaisuus, ne nimet minä ongitan, tahi säikytän hänen karkaamaan tästä linnasta ja menen itse keralla. Hänen täytyy minut ottaa, jos ei muuten, niin väkisin. Sinä rakastat häntä, ylpeä ruhtinatar, rakasta vaan ja peitä se ylpeydellä, mutta minä hänen otan, minä petän sinut, sinä uskot minua, sinä luulet minun niin kauhean nöyräksi… Vaan tuossa se jo onkin… Viha ja rakkaus ovat maalatut hänen kasvoillansa.

Toinen kohtaus.

Selima. Adelina. Kirina.

Selima (tulee puhellen Kirinan kanssa). Auta nyt minua, neuvo minua Kirina, minä en voi ajatella sitä häpeää, jos minun täytyy hänelle antautua.

Kirina. Ja niin kaunis ja niin nuori ja sievä ruhtinas; kuin te voitte häntä vihata? inhota?

Selima. Vihata, inhota? se on tosi, minä en voi kuin vihata. Huomis-aamuna minun pitää diivanissa ilmoittaa hänen ja hänen isänsä nimen. Koko kaupungissa ei ole ketään, joka hänen tuntee. Minä en ajatellut mitä tein, minä lupasin mahdottomia ja jouduin ansaan. Sano nyt, mitä minun pitää tehdä.

Kirina. Kaupungissa, ruhtinatar, on viisaita naisia, jotka voisivat katsoa kahvin porosta ja kortista, te etten usko, miten paljon ne tietävät.

Selima. Sinäki pilkkaat minua, Kirina, ah, mihin nyt olen joutunut.

Kirina. Vaan miksi sellaiset konstit? ruhtinatar. Eikö teitä liikuta se nöyryys, jolla hän pyysi keisarilta … tuokin hengen vaarasta päässyt, hän tarjosi koko elämänsä jälle teidän käsiin.

Selima. Ole siitä vait, ole nyt vait, hyvä Kirina.

Kirina. Te käännytte minusta pois, te olette liikutettu, teidän silmissä on kyyneleet, miksi hävetä niin viatonta tuntoa … ruhtinatar, te häntä rakastatte, jättäkää kaikki, juoskaa hänelle kaulaan.

Selima. Ei yhtä sanaa siitä, Kirina, hän on mies ja minun täytyy häntä vihata. Minä jo tunnen, millaiset he ovat. Heissä ei ole kuin petos ja ylpeys; nöyrimmät palvelijat meitä pyytäissä, he ovat julmat isännät silloin kuin ovat tahtonsa voittaneet. Ei, Kirina, en koskaan minä tahdo olla hänen, ennen elävänä hautaan kun minkään miehen syliin.

Kirina. Sallikaa minun vielä sanoa, ruhtinatar, te häntä rakastatte, ja ylpeys on turha leikki siinä, missä rakkaus puhuu. Mitä koko maa-ilman pilkka on rakkauden rinnalla. Juoskaa sen rakastetun syliin ja unhottakaa kaikki.

Adelina (on kuunnellen tullut esiin). Kirina, mitä Jumalan armoa, sinä tohdit puhella rakkaudesta? paljaan työ-miehen tytär, sinä voisit neuvoa meidän ruhtinatarta! ai, ai Kirina, se on hyvin pahasti, sinä antaisit meidän suuren keisarin tyttären sellaiselle; ken häntä tuntee mikä maan kulkia hän on? Ja diivanissa niin tulla häväistyksi, voitetuksi! Ja rakkaus mitä kaikkia se on? Pitääkö kuninkaan tyttären ajatella sellaista? se on talon-pojan tyttöin, se on sellaisten orjain asia kuin sinä, Kirina.

Selima. Hyvä Adelina! auta minua, minä pistän veitsellä rintaani jos en saa niitä nimiä.

Adelina. Olkaa huoletta, ruhtinatar. Se ei ole niin mahdoton kuin luulette. Viisaus tahi kavaluus ne meille antaa.

Kirina. Jos Adelina ymmärtää paremmin, ja jos hän on uskollisempi ja totisempi kuin minä, olkoon sitte!

Selima. Adelina ystäväni, minä en häntä tunne, minä en tiedä mistä hän on tullut, miten me nyt saamme hänestä mitään jälkiä?

Adelina. Te kuulitte, ruhtinatar, että kaupungissa on yksi, joka hänen tuntee. Siksi on tarvis etsiä, kuulustella, panna kultaa ja hopeaa liikkeelle. Sitä tehdään turhempiinkin asioihin, ammoin tällaiseen.

Selima. Ota kaikki kalliit kivet ja timantit, elä säästä mitään. Koko valta-kunnan varat ovat sinulle avoinna.

Kirina. Ja viimeksi, se ei ole ruhtinattaren ansio, se on paljas

Adelinan petos.

Adelina. Ja Kirina on vissiin ensimäinen, joka sen ilmoittaa?

Kirina. Se on liiaksi … mutta koska sitä tahdotte, niin tietkää että se yksi, joka ruhtinan tuntee, on minulta tunnettu. Äitini kävi äsken täällä, hän oli kauhean iloinen, että ruhtinas oli arvannut, sillä se sama ruhtinas asuu äitini talossa ja isintimäni on se, joka hänen tuntee. Sanokaa nyt, enkö ole uskollinen!

Selima. Kirina-kulta, anna minulle anteeksi! Elä jätä minua nyt suutuksissa!

Adelina. Antakaa hänen mennä. Me olemme nyt päässeet jälille, se on meidän asia niitä seurata. Minä vannon, väkisin tahi petoksella minä otan sen salaisuuden.

Selima. Adelina, paras ystäväni, minä suostun kaikkeen kun vaan se muukalainen ei saa voittaa. (Menee.)

Adelina (yksin). Nyt rakkaus, auta minua! Anna minun päästä tästä orjuudesta ja pettää tuo suurin viholliseni, ja sen avulla voittaa sen, jota rakastan … ah, miten sydämmeni nyt on täynnä rakkautta ja … petosta.

Kolmas kohtaus.

Purdovar. Aslak.

(Ulkona puutarhassa.)

Purdovar. Se on ihan mahdoton, koko kaupungissa ei ole ketään pait sinua, joka minun tuntee. Ja muuton minä olen jo kahdeksan vuotta ollut pakolaisena, meidän isän-maa on niin kaukana, monta sataa penin-kulmaa täältä, siellä pohjoisen kylmässä, jota täällä kukaan ei tunne.

Aslak. Ja kuitenki se oli pahoin tehty ruhtinas; se, joka on onneton voipi pelätä kaikkea; äänettömät kivet voisivat sitä vastaan todistaa, minä sanon sen vieläki, se oli hyvin tuhmasti. Saada sellaisen naisen ja lisäksi koko valta-kunnan, ja se panna jälle sellaiseen leikkiin!

Purdovar. Jos sinä olisit nähnyt hänen tukkansa, hänen kyyneleensä!

Aslak. Naisten kyyneleet? Te etten niitä näy vielä tuntevan, ruhtinas! Elkää luottako niihin, ne ovat aina valmiit silloin kuin petos ja viekkaus niitä käskevät.

Purdovar. Eikö käytökseni voi hänen sydäntä viimen hellyttää?

Aslak. Odottakaa sitä, sen käärmeen sydäntä!

Purdovar. Hän ei voi minusta päästä, hänen on mahdoton arvata, vain oletko sinä jo sanonut vaimollesi?

Aslak. Mitä siihen tulee, ruhtinas, en puustaviakaan; siitä olkaa huoletta, luottakaa minuun.

Neljäs kohtaus.

Entiset. Rantala. Sota-mlehiä.

Rantala. Kas, kas nyt, sakkerment! Kun minä tulin paikalle. Mistä te tulette, ruhtinas, mitä te täällä teette. (Nähtyä Aslakin.) Ja tuo, jonka kanssa te haastoitte, mikä mies se on?

Aslak. Minä poloinen!

Rantala. Sanokaa, ken tuo mies on?

Purdovar. Sanokaa itse, jos tunnette. Minä tapasin hänet tässä ja kyselin monjaita kaupungin tapoja.

Rantala. Ruhtinas, te ette tunne missä vaarassa te olette. Te olette piipussa, ihan piipussa, jos me teidät jätämme, he nytistävät teidät kuin kirjavan kukon; sentähden sallikaa astua tuohon huoneesen sota-miehet, vartioikaa hänen ovella, ei itikkaa sisään eikä ulos, se on keisarin käsky. Te näette nyt, miten hän teitä rakastaa … mutta aamuun asti, ne nimet, säilyttäkää ne kun silmä-teränne, varokaa seiniä, varokaa kaikkia, yksin untanne … mutta meidän kesken, jos hyvin hiljaan sopottaisitte minulle korvaan, minä voisin teille sen monin kerroin palkita … sillä näettekö, meidän täytyy elää virastamme ja totella ei ainoasti keisaria, mutta arvaattehan te.