Kitobni o'qish: «Fiesko», sahifa 4

YHDEKSÄS KOHTAUS

Mauri tulee ja Fiesko.

Mauri (hurjasti). Anturoitani vieläkin polttaa. Mitä nyt taas?

Fiesko. Teet mitä käsken.

Mauri (viekkaasti). Minne juoksen ensiksi? Minne viimeksi?

Fiesko. Juoksusta pääset tällä kertaa. Sinua riepotetaan. Ole heti valmis, minä kuulutan nyt sinun salamurhasi ja annan sinun sidottuna kidutettavaksi.

Mauri (astuu kuusi askelta takaperin). Herra! – se on vastoin suostumusta.

Fiesko. Ole aivan huoletta! Ei se ole muuta kuin ilveilyä. Tässä silmänräpäyksessä riippuu kaikki siitä, että Gianettinon hanke minun henkeäni vastaan tulee julki. Sinua kuulustellaan piinaten.

Mauri. Ja minä tunnustan vai kiellänkö?

Fiesko. Kiellät. Sinä kierretään piinapenkkiin. Kestät ensi kokeen. Sen tempun saat pitää hyvänäsi murha-aikeistasi. Toisessa tunnustat.

Mauri (pudistaa päätänsä arvelevasti). Saatana on veijari! Herrat saattaisivat pitää minun ja minä ratastettasiin vallan pilan päin.

Fiesko. Sinä pääset ehjänä pois. Kreivillisellä kunniallani vastaan siitä. Hyvityksekseni pyydän itse saada rangaista sinua, ja koko tasavallan silmäin edessä minä lasken sinun vapaaksi.

Mauri. Minä suostun. Höllittävätpä he vähän luuntaipumia. Se tekee miehen liukkaammaksi.

Fiesko. Riipaise sitten äkkiä puukolla käsivarteeni, että veri sirkuilee. Minä olen ottavinani sinun paraillaan tyästäsi kiinni. Kas niin! (hirveästi huutaen.) Murhaaja! murhaaja! murhaaja! Varokaa tiet! Sulkekaa portit! (raastaa Mauria kurkusta. Palvelijoita juoksee näyttämön poikki.)

KYMMENES KOHTAUS

Leonoora ja Roosa syöksyvät säikähtyneenä sisälle.

Leonoora. Murhaa! huudettiin, murhaa. Täältä tuli melu.

Roosa. Varmaankin taas hurjaa melskettä, niinkuin joka päivä Genuassa.

Leonoora. Murhaa! huusivat he ja kansan hälinästä kuului selvästi Fieskon nimi. Kurjat petturit! silmiäni tahtovat he sääliä, mutta sydämmeni vainuaa heidän aikeensa. Mene oitis, riennä katsomaan, sano minulle minne ne häntä vievät.

Roosa. Tointukaa rouva Bella on jo mennyt.

Leonoora. Bella saa vielä hänen sammuvan silmäyksensä! Onnellinen Bella! Voi minua! hänen murhaajaansa! Jos Fiesko olisi taitanut rakastaa minua, ei Fiesko milloinkaan olisi syössyt maailmalle, ei milloinkaan kateuden puukkoihin! – Bella tulee! Pois! älä puhu Bella!

YHDESTOISTA KOHTAUS

Edelliset ja Bella.

Bella. Kreivi elää ja on terve. Minä näin hänen ratsastavan kaupungin lävitse. En koskaan ole nähnyt armollista herraamme niin kauniina. Ratsu hänen allansa oli uljas ja ylpeästi nostellen kavioitansa hajoitti se ruhtinaallisen ratsastajan ympärille tunkenutta väkijoukkoa. Ohiajaessaan huomasi hän minun, hymyili armollisesti, viittasi tännepäin ja heitti kolme suuteloa. (Viekkaasti). Armollinen rouva, mitä minä niillä tee'n?

Leonoora (ihastuksissaan). Vallaton tyttö! Vie ne hänelle takaisin.

Roosa. Nähkääs vaan! nyt taas olette ihan tulikuuma.

Leonoora. Sydämmensä heittää hän tytöille ja minä tavoittelen häneltä silmäystä? – Oi vaimoja! vaimoja! (Menevät).

KAHDESTOISTA KOHTAUS

Andreaan palatsissa.

Gianettino ja Lomellino tulevat kiireesti.

Gianettino. Kiljukoot he vapaudestansa kuin leijona penikkainsa puolesta. Minä pidän pääni.

Lomellino. Mutta, armollinen herra – Gianettino. Hiiteen tuo muttasi, sinä kolmituntinen prokuraattori! Min' en anna rahtuakaan perää. Vaikka Genuan muurit ja tornin huiput vapisisivat ja pauhaava meri kieltävällä äänellä ulvoisi. Min' en pelkää roskajoukkoa.

Lomellino. Rahvas on tosin palava halkopino, mutta aateli tuulee siihen. Koko tasavalta on kuohussa. Kansa ja ylimykset.

Gianettino. Minäpä seison vuorella kuin Nero ja katselen riemuista tulipaloa. – Lomellino. Siksi että koko kapinajoukko syöksee jonkun puoluekiihkoisen ympärille, joka on kyllin kunnianhimoinen leikkaamaan eloa hävityksestä.

Gianettino. Joutavia! Minä tunnen ainoasti yhden, joka saattaisi olla vaarallinen, ja siitä on huolehdittu.

Lomellino. Hänen herttuaallinen korkeutensa. (Andreas tulee. Molemmat kumartavat syvään).

Andreas. Herra Lomellino! Nuorempi nepaani haluaa lähteä ulkoilmaan.

Lomellino. Minä saan kunnian häntä saattaa. (Pois.)

KOLMASTOISTA KOHTAUS

Andreas ja Gianettino.

Andreas. Kuule, nepaani! Minä olen huonosti tyytyväinen sinuun.

Gianettino. Suokaa minun puhutella teitä, herttuallinen Setäni.

Andreas. Genuan ryysyisimmän kerjäläisen, jos hän sen ansaitsee, heittiön on milloinkaan, olkoon se vaikka nepaani. Armollisesti kyllä, että annan sinun nähdä sedän, sinä ansaitsisit kuulla herttuata ja hänen neuvoskuntaansa.

Gianettino. Yhden sanan vaan, armollisin herra – Andreas. Kuule mitä olet tehnyt ja vastaa sitten – Sinä olet hajoittanut rakennuksen, jota minä puolen vuosisataa huolellisesti salvasin – setäsi muistokammion – hänen ainoan pyramiitinsa – Genualaisten rakkauden. Sen kevytmielisyyden antaa Andreas sinulle anteeksi.

Gianettino. Setäni ja herttuani – Andreas. Älä keskeytä minua! Sinä olet loukannut hallituksen kauniinta taideteosta, jonka minä itse toin taivaasta Genualaisille, joka on maksanut minulle niin paljon öitä, niin paljon vaaroja ja verta. Koko Genuan nähden olet sinä tahrannut minun ruhtinaallisen kunniani, koska et minun laitokselleni kunnioitusta osoittanut. Kuka sitä pitää pyhänä, kun minun vereni sitä herjaa? – Tämän tyhmyyden antaa setä sinulle anteeksi.

Gianettino (ottaen itseensä). Armollisin herra, te olette kasvattanut minua Genuan herttuaksi.

Andreas. Vaiti! – Sinä olet maan kavaltaja ja hänen elämänsä sydämmen olet sinä haavoittanut. Huomaa, poika! Siinä on – alammaisuus! – Kun paimen ehtoolla lakkasi työstänsä, luulitko sinä lauman hyljätyksi? Kun Andreaan hiukset ovat lumivalkeat, saatko sinä niinkuin katupoika sotkea lakia?

Gianettino (röyhkeästi). Hiljaa, herttua. Minunkin suonissani kuohuu sen Andreaan verta, jonka edessä Ranskanmaa vapisi.

Andreas. Vaiti! käsken minä. Minä olen tottunut, että meri kuuntelee, kun minä puhun. – Sinä pilkkasit majesteetillista oikeutta sen omassa temppelissä. Tiedätkö, kapinannostaja, kuinka se rangaistaan? Vastaa nyt!

Gianettino (katsoo äänetönnä maahan). Onneton Andreas! omassa rinnassasi elätit matoa, jonka piti syömän sinun ansiosi. – Minä rakensin Genualaisille huoneen, jonka ei pitänyt katoavaisuutta pelkäämän, mutta heitänkin itse sinne ensimmäisen kekäleen – tuon! Kiitä, sinä taitamaton, tätä harmaata päätä, joka perheensä sylistä haluaa haudan lepoon – kiitä minun jumalatonta rakkauttani, että minä häväistylle valtakunnalle kapinoitsijan pään jätän – mestauslavalta heittämättä. (Menee pikaisesti).

NELJÄSTOISTA KOHTAUS

Lomellino tulee hengästyneenä ja peljästyksissään. Gianettino katsoo tulisena ja äänetönnä poismenevää herttuaa.

Lomellino. Mitä minä olen nähnyt! mitä kuullut! Nyt! nyt! paetkaa, prinssi! Nyt on kaikki hukassa.

Gianettino (salaten katkeraa vihaansa). Mitäs oli hukattavaa?

Lomellino. Genua oli, prinssi. Minä tulen torilta. – Väkeä tunki Maurilaisen ympärille, joka köysissä laahattiin sinne. Lavagnan kreivi ja neljättäsataa aatelista hänen kanssaan meni aina käräjähuoneeseen asti, missä rikoksellisia kuulustellaan. Maurilainen oli tavattu salamurhan yrityksestä Fieskon henkeä vastaan.

Gianettino (lyö jalkaansa permantoon). Mitä? ovatko tänäpäivänä kaikki saatanat valloillansa?

Lomellino. Ankarasti tutkittiin kuka hänen oli palkannut. Mauri ei tunnustanut. Hän vedettiin piinapenkkiin. Ei sittenkään. Vedettiin toistee. Hän sanoi – sanoi – armollinen herra, mitä te silloin ajattelitte, kun uskoitte kunnianne tuommoiselle hylylle?

Gianettino (tiuskasee hänelle rajusti). Älä kysy minulta mitään!

Lomellino. Kuulkaa enemmän! Tuskin oli lausuttu sana Doria – mieluummin olisin oman nimeni saatanan muistikirjasta lukenut kuin teidän täällä kuullut – kun Fiesko näytti itsensä kansalle. Te tunnette hänen, miehen, joka rukoillenkin käskee, se kansan sydänten heittelijä. Koko väkijoukko oli hengästyksissä hänen ympärillään, ällistyneissä, peljättävissä parvissa; hän puhui vähän, mutta paljasti haavoitetun käsivartensa, ja kansa kilpaili tippuvista veripisarista niinkuin pyhäinjäännöksistä. Maurilainen jätettiin hänen mielivaltaansa ja Fiesko – sydämmen pisto meille – Fiesko päästi hänen vapaaksi. Nyt vimmastui kansan hiljaisuus meteliseksi raivoksi; joka henkäys survasi Dorioita, Fiesko kannettiin tuhansien "eläköön" huutojen kaikuessa kotiinsa.

Gianettino (kamalasti nauraen). Kapina paisukoon korviini asti! – Keisari Kaarle! Tällä ainoalla sanalla minä heidät kukistan niin, ettei kellon ääntä kuulu koko Genuassa.

Lomellino. Böhmin maa on kaukana Italiasta – jos Kaarle kiiruhtaa, voi hän aikaisin kyllä ehtiä teidän maahanpanijaisiinne.

Gianettino (vetää esille kirjeen jossa on suuri sinetti). Kaikeksi onneksi hän jo on täällä! Ihmetteletkö Lomellino? Luuletko minun hulluksi, että ärsyttäisin raivoisia tasavaltalaisia, ellei niitä jo olisi myyty ja petetty.

Lomellino (hämmästyen). Minä en tiedä mitä ajattelen.

Gianettino. Minä tuumin jotain, jota et sinä tiedä. Päätös on tehty. Huomisen takaa kaatuu kaksitoista senaattoria! Doria tulee yksinvaltijaaksi ja keisari Kaarle on suojeleva häntä – sinä peljästyt.

Lomellino. Kaksitoista senaattoria! Minun sydämmeeni ei mahdu yksi verenrikos kahtatoista kertaa.

Gianettino. Pöhkö, kruunun vieressä ne kaadetaan. Minä keskustelin näet Kaarlen ministerin kanssa, että Ranskalla on Genuassa vielä vanhoja puolueita, jotka voisivat toisen kerran juonitella Genuan Ranskalaisille, ellei niitä juurinensa hävitetä. Tämä huoletti vanhaa Kaarlea. Hän kirjoitti minun ehdotukseni alle – ja sinä kirjoitat mitä minä sanelen.

Lomellino. En tiedä vielä.

Gianettino. Istu ja kirjoita!

Lomellino. Mutta mitä minä kirjoitan? (istuu).

Gianettino. Kahdentoista kandidaatin nimet – Frans Senturione.

Lomellino (kirjoittaa). Äänestämisensä palkaksi käy hän ruumissaaton etunenässä.

Gianettino. Kornelio Kalva.

Lomellino. Kalva.

Gianettino. Mikaeli Sibo.

Lomellino. Virvoitukseksi prokuraattorin virasta.

Gianettino. Tuomas Asserato kolmen veljensä kanssa.

Lomellino (taukoo).

Gianettino (painavasti). Kolmen veljensä kanssa.

Lomellino (kirjoittaa). Lisää!

Gianettino. Fiesko, Lavagnan kreivi.

Lomellino. Varokaa! varokaa! Vielä te päänne lyötte tähän mustaan kiveen.

Gianettino. Scipio Bourgognino.

Lomellino. Saa muualla pitää häitänsä.

Gianettino. Missä minä olen telturina. Rafaeli Sakko.

Lomellino. Sille minun pitäisi hankkiman anteeksiantamuksen, että hän maksaisi minun viisituhattani. (Kirjoittaa) Kuolema kuittaa.

Gianettino. Vinsentio Kalkagno.

Lomellino. Kalkagno – Kahdennentoista kirjoitan oman vaarani uhalla taikka on verivihollisemme unhotettu.

Gianettino. Lopussa kiitos seisoo. Jooseppi Verrina.

Lomellino. Siinä tuli madon pää. (Nousee ylös. Sirottaa santaa kirjoitukselleen, silmäilee sen läpi ja kurottaa Gianettinolle).

Kuolema pitää huomisen takaa komean juhlan ja on kutsunut kaksitoista Genuan ylimystä.

Gianettino (käy pöydän ääreen, kirjoittaa alle). Se on tehty. Kahden päivän kuluessa on doogin vaali. Kun neuvoskunta on koossa, annetaan nenäliinalla merkki ja kaksitoista kaatuu yhdellä pamauksella, ja samalla minun kaksisataa Saksalaistani miesvoimalla valtaa neuvoshuoneen. Sitten kun se on tapahtunut, astuu Gianettino Doria saliin, ja hän tunnustetaan herttuaksi. (Soittaa).

Lomellino. Entä Andreas?

Gianettino (halveksivasti). On vanha mies. (Palvelija tulee). Jos Herttua kysyy, niin minä olen messussa. (Palvelija menee). Minun pahahenkeni voi ainoasti pyhyyden peitossa olla tuntematon.

Lomellino. Entä tuo kirjoitus? minne se joutuu, prinssi.

Gianettino. Sen otat sinä ja annat kiertää meikäläisten kesken. Tämän kirjeen täytyy saada ylimääräisellä postilla Levantoon. Se ilmoittaa Spinolalle kaikki ja käskee hänen saapumaan pääkaupunkiin huomenaamulla kello kahdeksan. (Aikoo mennä).

Lomellino. Yksi naula on kannaton, prinssi! Fiesko ei käy enää senaatissa.

Gianettino (huutaa taaksensa). Tottahan Genuassa on vieläkin yksi peeveli? – Minä pidän siitä huolen. (Menee sivuhuoneeseen, Lomellino toiseen).

VIIDESTOISTA KOHTAUS

Fieskon esihuone.

Fiesko kirjeiden ja vekselien ääressä ja Mauri.

Fiesko. Siis neljä kaleerilaivaa on laskenut satamaan?

Mauri. On onnellisesti ankkurissa Darsenassa.

Fiesko. Se on erinomaisen hyvä. Mistä uutisia?

Mauri. Roomasta, Piasentsasta ja Ranskasta.

Fiesko (avaa kirjeet ja silmää niitä). Tervetuloa! Tervetuloa Genuaan!

(Sangen mielissään) Sanansaattajia pitää ruhtinaallisesti kestitettämän.

Mauri. Hm! (Aikoo mennä).

Fiesko. Odota vähän! Tässä tulee sinulle työtä yllin kyllin.

Mauri. Mitäs tarvitaan? Vainukoiran aistiako vai piikkisian piikkiäkö?

Fiesko. Tällä kertaa kyyhkysen kuherrusta. Huomenaamulla varhain hiipii kaupunkiin kaksituhatta outoa miestä saamaan palveluspaikkaa minulta. Aseta sinä asiamiehiäsi pitkin portteja ja käske heidän tarkasti pitämään silmällä kaikkia sisääntulevia. Muutamat tulevat pyhissä vaeltavana joukkona, matkustaen toivioretkelle Lorettoon, muutamat veljeskunnan jäseninä, tai Savoijalaisina, taikka komeljantteina, toiset taas kulkukauppiaina, toiset soittoniekkoina, useimmat virastaan eronneina sotamiehinä, jotka tahtovat päästä Genuan leipään. Jokaiselta kysytään minne hän aikoo mennä; jos hän vastaa kultakäärmeeseen, täytyy häntä tervehtää ystävällisesti ja näyttää minun asuntooni. Kuule, mies! minä luotan sinun taitavuuteesi.

Mauri. Herra! yhtä hyvin kuin minun ilkeyteeni. Jos minulta katoo hiuksen verran, pankaa molemmat silmäni ilmapyssyyn ja ampukaa sillä varpusia. (Aikoo mennä).

Fiesko. Maltas! vielä yksi työ. Kaleerilaivat pistävät terävästi ihmisten silmiin. Ota vaaria, mitä niistä puhutaan. Jos joku sinulta kysyy, niin olet sinä kaukaa kuullut kohistavan herrasi aikovan niillä retkeillä Turkinmaalle. Ymmärrätkös?

Mauri. Ymmärrän! Sammalia on kopan päällä, mitä pohjalla on, sen piru tietäköön. (Aikoo mennä).

Fiesko. Odotas! Vieläkin vähän varomista. Gianettinolla on uusi syy minua vihata ja tehdä minulle loukkaita. Mene ja varo kumppaneitasi, jos jossakin vainuisit salamurhaa. Doria käy epäluulonalaisissa asunnoissa. Tunkeu ilotarten pesään. Valtiokamarin salaisuudet piileevät mielellänsä naisväen helmuksissa; lupaa heille kultatulvaisia tuttavia – lupaa heille herrasi. Ei ole mitään liian kunniallista, jota et saisi tähän suohon upottaa niin syvälle, että tunnet tukevan pohjan.

Mauri. Sepä sopii! Minä pääsen aina erään Diana nimisen luo ja olen ollut viisineljännestä vuotta hänen onkenansa. Toissapäivänä näin minä Lomellino prokuraattorin tulevan sieltä.

Fiesko. Kuin kutsuttu. Juuri Lomellinossa on kaikkien Dorian hulluuksien isoavain. Heti aamulla aikaisin täytyy sinun mennä. Kenties on hän tänä yönä sen puhtaan Kuuttaren ihailijana.

Mauri. Vielä yksi asia, armollinen herra. Jos Genualaiset kysyvät minulta – ja piru vie! sen he tekevät – niin, jos he nyt kysyvät minulta: mitä Genuan Fiesko ajattelee? Pidättekö vielä edeskinpäin valepukunne taikka mitä minä vastaan?

Fiesko. Mitäkö vastaat? Odotapas! Onhan hedelmä kypsä. Sätkeet ilmoittavat syntymää. – Genua on jalkapuussa, saat vastata, ja sinun herrasi nimi on Johana Ludvig Fiesko.

Mauri (ilosta hypähtäen). Siihen minä kyllä ryhdyn, että se kelpaa, totisesti hunsvotin kunniani kautta! – Ja nyt huikeasti, veli Hassan! Ensin kapakkaan! Jaloillani on täysin kourin tekemistä – minun täytyy hyväillä vatsaani, että se puhuttelisi hyvin sanoin sääriäni. (Menee pois vaan tule pian takaisin). Sivumennen! Sen jo olin lörpötellessäni unohtaa! Mitä rouvanne ja Kalkagnon välillä tapahtui, tahdotte kai mielellänne tietää? Rukkaset herra, ja siinä kaikki. (Juoksee pois).

KUUDESTOISTA KOHTAUS

Fiesko itseksensä.

Fiesko. Minä surkuttelen, Kalkagno. – Luulitko kenties, että minä jättäisin alttiiksi aviovuoteeni hellän tavaran, jos ei vaimoni siveys ja oma arvoni olisi minulle riittävänä takauksena. Mutta tervetullut tämä sukulaisuus. Sinä olet kelpo sotilas. Se yhdistää sinun kätesi minun kanssani Dorian turmioksi. (Käyden lujasti edestakaisin). Nyt Doria, kanssani taistelukentälle! Rohkean yrityksen kaikki koneet ovat käynnissä. Kauhistaviin laulajaisiin kaikki soittimet virissä. Ei puutu muuta kuin temmata naamus pois ja näyttää Fiesko Genuan isänmaan-ystäville (askeleita kuuluu). Joku tulee. Kuka nyt minua häirinnee?

SEITSEMÄSTOISTA KOHTAUS

Fiesko, Verrina, Romano taulukuvan kanssa, Sakko, Bourgognino ja Kalkagno. Kaikki kumartavat.

Fiesko (käy heitä vastaan sangen iloissansa). Tervetulleita, arvoisat ystäväni! Mikä tärkeä asia tuo teitä niin joukossa minun luokseni? – Sinäkin, kallis veljeni Verrina? Tuskimpa sinua tuntisin, jos ei ajatukseni olisi ahkerammin luonasi kuin silmäni. Enkös ole viimeisistä tanssipidoista asti ollut Verrinaani näkemättä?

Verrina. Älä sitä lue hänen syyksensä, Fiesko. Raskaat murheet ovat tällä välin taivuttaneet hänen harmaan päänsä. Mutta kyllin tästä.

Fiesko. Ei kylliksi kaipaavalle rakkaudelle. Sinun täytyy puhua minulle enemmän, jahka olemme kahden kesken. (Bourgogninolle). Tervetullut, nuori sankari! Meidän tuttavuutemme on vielä vihriäinen, mutta minun ystävyyteni on tuleentunut. Eikö teillä ole jo parempi ajatus minusta?

Bourgognino. On vähitellen.

Fiesko. Verrina, minulle on kerrottu, että tästä nuorukaisesta tulee sinulle vävy. Ota koko minun suostumukseni siihen. Minä olen häntä vain kerran puhutellut ja kuitenkin ylpeilisin jos hän olisi minun.

Verrina. Tämä päätös tekee minun turhamieliseksi tyttäreni vuoksi.

Fiesko (toisille). Sakko! Kalkagno! Pelkkiä harvinaisia ilmiöitä minun huoneessani. Melkein pitäisi minun häpeämän avuliaisuuttani, kun Genuan jaloimmat koristukset käyvät sen ohitse. – Ja tässä tervehdän viidettä vierasta, minulle tosin outo, vaan kyllin suosiooni suljettu tämän arvoisan seuran kautta.

Romano. Hän on paljas maalaaja, armollinen herra, Romano nimeltänsä, joka elää luontoa varastamalla; ei ole hänellä muuta vaakunaa kuin siveltimensä, ja on nyt täällä (syvään kumartaen) etsimässä pohjaviivaa Brutuksen päähän.

Fiesko. Kätenne, Romano. Teidän haltijahenkenne on tuttu minun huoneessani. Minä rakastan häntä veljellisesti. Taide on luonnon oikea käsi. Jälkimäinen on tehnyt vaan luontokappaleita edellinen ihmisiä. Mutta mitä te maalailette, Romano?

Romano. Kuvauksia jäntevästä muinaisuudesta. Florensissa on minun kuoleva Herkuleeni, Kleopatrani Venedigissä, Raivoova Ajas Roomassa, missä vanhan maailman sankarit – Vatikaanissa uudesta elävät.

Fiesko. Ja mikä on nykyänsä teidän siveltimenne työnä?

Romano. Sen olen laskenut pois, armollinen herra. – Älyn valo sai vähemmän polttoainetta kuin elämän valo. Polttopisteen ulkopuolella syttyy ainoasti ohukainen paperi. Tässä on viimeinen teokseni.

Fiesko. Eipä se olisi milloinkaan tervetulleempi kuin nyt. Minä olen tänäpäivänä tavattoman iloinen, koko olemukseni viettää jonkimmoista sankarin rauhaa, ihan avoinna luonnon kauneudelle. Asettakaa näkyville maalauksenne. Minä laitan siitä itselleni oikein juhlan. Käykää ympärille, ystäväni. Me tahdomme antaantua kokonansa taiteilijalle. Asettakaa taulunne nähtäväksi!

Verrina (viittaa toisille). Nyt tarkatkaa, Genualaiset!

Romano (asettaa taulunsa pystyyn). Valon tarvitsee tulla tuolta puolen. Vetäkää tuo verho ylös. Tämä alas. Kas niin! (Astuu sivulle). Se on historia Virginiasta ja Appius Kladiuksesta. (Pitkä merkillinen äänettömyys, jonka aikana kaikki katselevat maalausta).

Verrina (innostuneena). Pistä vaan, harmaapää isä! – Vapisetko tyranni? – Mitä niin vaaleina seisotte, pölkkypäät Roomalaiset – hänen perässänsä Roomalaiset – Murhapuukko välkkyy – perässäni, pölkkypäät Genualaiset – Alas Doria! alas! maahan! (Lyö tauluun päin).

Fiesko (naurahtaen maalaajalle). Vaaditteko enemmän suosiota? Teidän taiteenne tekee tämän vanhan miehen parrattomaksi haaveilijaksi.

Verrina (uupuneena). Missä olen? Minne ovat he menneet? Pois kuin akanat tuuleen? Sinä täällä Fiesko! Elääkö tyranni vielä, Fiesko?

Fiesko. Etkö näe? Paljosta katselemisesta olet unhottanut silmäsi. Ompa tuo roomalais-pää mielestäsi ihmeteltävä! Se pois! Tätä tyttöä katsos! Tämä muoto, kuinka hento, kuinka naisellinen! Mikä sulous vielä lakastuvilla huulilla! Mikä hempeys sen sammuvissa silmissä! – Verratonta! taivaallista, Romano! – Ja valkoinen, häikäisevä povi, kuinka ihanasti kohottavat sitä vielä hengen viimeiset aallot! Enemmän semmoisia neitoja, Romano, niin tahdon haaveilujenne edessä laskea polvilleni ja antaa erokirjan luonnolle.

Bourgognino. Verrina, tämäkö on toivomanne ihana vaikutus?

Verrina. Rohkaise mielesi, poikani. Jumala hylkäsi Fieskon käden, hänen täytyy turvata meihin.

Fiesko (maalaajalle). Niin, Romano, tämä on teidän viimeinen teoksenne. Ytimenne on uupunut. Te ette enää liikuta sivellintä. Mutta taiteilijaa ihmetellen unhotan nauttia teosta täydellisesti. Minä voisin seisoa tässä ja katsella, enkä kuulisi maanjäristystäkään. Viekää taulunne pois! Jos teille maksaisin tuon Virginian pään, täytyisi pantata Genua. Viekää se pois!

Romano. Kunnia on taiteilijan palkka. Minä lahjoitan sen teille. (Aikoo mennä).

Fiesko. Vähän malttia, Romano. (Käy majestetillisilla askeleilla ja näyttää miettivän jotain suurta. Välistä tarkastaa hän pikaisesti ja terävästi toisia, tarttuu vihdoin maalaajan käteen ja taluttaa sen taulun eteen). Käy tänne, maalaaja! (Erin ylpeästi ja arvokkaasti). Sinä seisot noin ynseänä sen tähden että olet kuvaavanasi elämää elottomalle kankaalle ja vähällä kulutuksella teet suuria tekoja iankaikkisiksi. Sinä kopeilet runo-innolla, mielenvoiman turhilla kuvilla ilman sydämmettä, ilman työssä elähyttävää voimaa, kukistat tyrannia liinaisella kankaalla; – olet itse vihelijäinen orja; siveltimellä teet valtakuntia vapaiksi; – et voi omia kahleitasi murtaa! (Jäykästi ja käskevästi). Saat mennä! Sinun työsi on ilveilystä – varjo väistyköön todellisuuden tieltä (Ylevyydellä, heittäen taulun kumoon). Minä olen tehnyt, mitä sinä – ainoastaan maalasit. (Kaikki hämmästyvät. Maalaaja vie säikähtyneenä taulunsa pois).