Työn kourissa

– Ei minulla ole aikaa sairastaa! – vastasi nuorukainen.

– Kai te sitten joudatte kuolemaan! – sanoi lääkäri.

Eikä siinä kysytty Uuraan tahtoa, vaan tauti pakotti vuoteeseen. Hänen täytyi kirjoittaa kotiin, ja äiti tuli häntä noutamaan. Näin oli kyllä muurari valmis, mutta suuri lupaus ruveta rakentajaksi sai väistyä vilutaudin tieltä.

VI

Isällä ja äidillä oli mieli apeana pojan sairaudesta, mutta kun oli huomattu hänen muutaman viikon kuluttua jo tuntuvasti tointuneen, kuten lääkäri olikin ennustanut – sisämaan ilman vaikutuksesta – , alkoi heidän toivonsa elpyä. Sepän emännän mielestä ei terveys kuitenkaan palannut kyllin pian, ja siksi hänkin tahtoi käyttää vastikään kuulemaansa hyvää parannuskeinoa.

Äidin kutoessa uutta pukukangasta makasi Uuras sängyssä kangaspuiden takana väliin keskipäivälläkin, kun puistatukset tulivat. Silloin äiti aina oli onneton, ja pojan täristys teki hänet tuskasta melkein sairaaksi, vaikka Uuras yhä vakuutteli:

– Ei se mitään tee, minä olen kohta ihan terve.

– Ei se mene, ei se mene! – valitti äiti.

– Sinun pitää tulla saunaan, – sanoi hän illemmalla hyvin salaperäisenä.

Uuras oli vuoteessa vaatteet yllä, ja Anja istui sängyn jalkopäässä lukien hänelle sanomalehteä.

– Voinhan tuota tullakin, – myönsi Uuras.

Hän oli tullut aivan kesyksi sairautensa aikana ja totteli äitiään ja varsinkin Anjaa, jonka läsnäoloa hän oli alkanut pitää hyvin tärkeänä. Tämän seikan äiti oli jo aikoja huomannut, sillä hänen vaihtamansa kääreet eivät tuntuneet päänsäryssä auttavan, mutta kun Anja istui sängyn vieressä jutellen tai lukien, oli poika tyytyväinen, ja puistatuskin tuli harvemmin. Äiti huokasi syvään ja mukaantui siihen, kunhan ainokaisen vain olisi jollakin tavalla hyvä olla.

Mutta tänään hänellä oli tiedossaan varma keino, millä vilutaudista päästiin. Hän vain kiirehti saunan lämmittämistä viedäkseen Uuraan sinne, varasi parveen kuumaa ja kylmää vettä, varsinkin kylmää.

Kun Uuras oli vihtonut ja tullut alas kuumasta löylystä, joka pyörrytti häntä, ja istunut lattialle jakkaralle huuhtoakseen pois parven nokea, kiipesi äiti vikkelästi parveen ottaen sangollisen kaivokylmää vettä mukaansa ja paiskasi sen sieltä äkkiä poikansa niskaan.

Parkaisten kamalasta säikähdyksestä Uuras keikahti pitkälleen lattialle ja alkoi siitä toinnuttuaan käyttää voimasanoja. Äiti sai kuulla kunniansa.

Anja oli jäänyt tupaan Henriikan kanssa laittamaan kaikki juhlakuntoon. Kangas oli leikattu poikki ja kangaspuut korjattu muualle. Tupa oli aivan kuin uusi, valkoiset puoliverhot akkunissa, mattoja lattialla ja suuri takkatuli räiskymässä. Uuraan lepovuode, missä hän päivällä loikoi tuvassa ollakseen muiden seurassa, oli peitetty sinikirjavalla vaatteella, jonka Henriika juuri oli ommellut. Koko talo tuoksui katajalle, vastapannun oluen vierteelle, uunijuustolle ja kaikelle kodikkaalle ja lämpöiselle. Henriikan nisut kellersivät pöydällä, ja Anja järjesteli kuppeja oikein tarjottimelle, jolla oli valkoinen liina.

– Mikäs päästäjäinen nyt on? – kysyi mestari tultuaan nokisena pajasta mennäkseen hänkin saunaan.

– Noo, kun minä olen kuullut, että vilutauti paranee, jos sairaan oikein äkkiä ensin säikyttää ja sitten taas pian saa hyvälle tuulelle, – selitti Henriika innoissaan suuret haaleat silmät levällään.

– Jopas… millä ihmeellä se säikytys…?

– Hys, nyt ne tulevat, – varoitti Anja.

Hän oli pukenut ylleen kaikkein somimman, punertavan puolivillaisensa, jossa oli musta reunus kaulantiessä ja helmassa. Pöydälle hän oli juuri laskenut käsistään uunista nostetut herkut. Punoittavana ja touhuissaan hän kiirehti ottamaan Uuraan pyhävaatteet tarjotakseen ne saunasta tulevalle.

Uuras palasi kylvystä alusvaatteissaan ja paljain jaloin, rinta avoinna ja tukka sekaisin ja märkänä, silmät vielä kuopallaan ja kasvot laihoina, mutta suu tuimasti mutussa ja mieli kuohuksissa.

– Akkojen juonia…! – mutisi hän.

– Tässä on housusi, – ehätti Anja.

– Vie hemmettiin! – tiuskaisi toinen.

– Pitäähän sun vetää ne jalkaasi. Ja takki, pistä käsi tuosta – kas nyt, kun et löydä reikää – tuonne. Ja malta, niin harjaan tukkasi. Ei noin, vaan istu, en minä muuten ulotu, tuohon pöydän päähän.

Anja komensi, ja Uuras taipui lamaantuneena ja murjottaen.

– Etkö sinä mitään huomaa? – kysyi Anja.

– Mitä minun nyt taas pitäisi huomata? – tokaisi Uuras.

– Katso pöydälle.

– Mitä, tuoko kangas?

– Niinpä niin, se vain kangas.

– Mitä siitä?

– Katso!

Uuras suvaitsi ojentaa kättään, ottaa pakan syliinsä, katsoa ja hypistellä.

– Olemme valmistaneet sitä koko talven. Eikö se ole kuin parasta herrain verkaa, pehmeätä, melkein mustaa, hiukan lampaanharmaita juovia pitkin ja poikin? Eikö ole? Kun menet rakennusmestarin kouluun, on se yhtä hienoa kuin muidenkin herrojen, – puhui Anja hehkuvin poskin, silmäin loistaessa.

– Sinähän olet merkillisesti oppinut puhumaan, – sanoi Uuras katsellen enemmän kukoistavaa tyttöä edessään kuin kehuttua kangasta. – En ole sinulta vielä koskaan kuullut noin monta sanaa yhteen mittaan.

Anja hämmentyi, silitteli kangasta, jonka Uuras oli jälleen laskenut penkille viereensä, ja pysyi vaiti.

He olivat nyt kahdenkesken tuvassa; vanhemmat olivat menneet saunaan.

– Pane kengät jalkaasi, – sanoi Anja lopulta. – Muuten saat taas sen väristyksen.

Uuras totteli.

– Luuletko sinä, että minä pian paranen? – virkkoi Uuras.

– Luulen.

– Ja sitten —

– Sitten kai sinä taas lähdet.

– Tahtoisitko sinä, että lähtisin?

– Sitähän sinä kuitenkin aina ajattelet, ja minä toivon sinulle niin paljon – Uuras taivutti itseään hiukan sivulle ja vilkaisi Anjan kasvoihin.

Heidän nauravat silmänsä tapasivat toisensa, ja unohtaen kaiken muun Anja tarttui nuorukaisen käteen ja huudahti:

– Nyt sinä paranet, naamasi oikein loistaa ja kätesi on kuiva, ei yhtään hikeä!

Äänessä oli sellainen riemu, että Uuraskin unohti äskeisen suuttumuksensa ja sanoi:

– Se äidin taika, näinköhän se auttaa?

– Auttaa se, saat nähdä. Mutta nyt minä unohdin – kahvi kiehuu kamarin uunissa. Ei suinkaan siellä ole tippaakaan jäljellä koko pannussa.

Hän nouti kiireesti pannun pöydälle.

– Täällä kotona on sentään hyvä olla, – sanoi Uuras, – kun sinä olet täällä.

– Mitä minusta, sinuahan me kaikki ajattelemme.

– Ja minä ajattelen sinua. Kun pääsen rakennusmestariksi, niin…

– Niin, mitä sitten? – kysyi Anja kaataen Uuraalle kahvia.

– Enpäs sano, sen saat sitten nähdä! Mutta hän tavoitti Anjan kättä ja likisti sitä niin kovasti, että tyttö lensi tuskasta punaiseksi ja riipaisi itsensä irti.

– Sellaiset pihdit! – huusi hän työntäen syrjään vaaleata suortuvaa, joka oli irtaantunut hänen otsalleen, ja samalla iski vaaleiden ripsien alta salama siniharmaista silmistä, joiden säihkystä Uuras hätkähti ja sanoi ujosti:

– Sinä olet oikein hyvä tyttö, Anja. Minä pidän sinusta.

– Ja minä sinusta, mutta eihän sillä väliä ole, eikös?

– Ei! – sanoi Uuras myöntääkseen mitä tahansa, sillä hänestä oli äkkiä tullut aivan saamaton.

– Kahvi jäähtyy, – sanoi Anja, mutta Uuras ei kuullut.

– Menetkö sinä Impolan häihin? – kysyi hän.

– Entä sinä…?

– Jos sinä olet morsiustyttö; niin minua on pyydetty sulhaspojaksi.

– Onhan minua pyydetty.

– Ethän lupaa toiselle?

– Kuinka minä, jos sinä…!

Vanha seinäkello löi hitaasti helähdellen, ja hiljaisuudessa sen sointu väreili huoneessa kauan, ikäänkuin säestäen nuorten sydänten sykintää. Hetken suloisuus raukaisi toipuvan nuorukaisen voimia lumoavalla mahdilla, johon hän hymyillen alistui, ja tyttö näki ajatuksissaan hänet seisomassa Lepolan tuvassa sulhaspoikana ja itsensä morsiustyttönä valkoisessa tyllihameessa, kummallakin kukka rinnassa. Tämä näky kajastui viehkeässä hymyssä, hennoilla poskilla ja silmien kirkkaassa kiillossa. Nuorukaisen katse jäi kumartuneen pään vaaleata hiuspaljoutta tähyilemään, mutta ajatus lensi kauas tulevaisuuteen tavoittaen sitä väläyksittäin ja vain silmänräpäyksen siitä, jolloin hän saisi sanoa Anjalle…

Samassa vanhukset tulivat saunasta, ja todellisuus hälvensi haaveet.

– No, näinkös se vilu hellittää? – kysyi isä.

– Vähemmälläkin, – hymähti Uuras tuntien suloista uupumusta.

Parin viikon kuluttua oli Lepolan häät, joihin Uuras oli teettänyt uuden pukunsa ja saanut pariksensa Anjan. Hän olisi ollut mielestään onnellinen, mutta eräs kaupunkilainen häävieras hakkaili Anjaa kiihkeästi saaden kaikki kylän pojat kuohuksiin. Vieras nuorukainen oli hyvä tanssija, johti nuorten leikkejä ja piti suurta melua ollen aina keskilattialla ja vetäen Anjaa mukaansa.

Tanssin lomassa laulatti Tohu kuoroaan, ja siinä oli Anjalla kaunis soolo esitettävänä. Hän seisoi opettajan vaatimuksesta hiukan erillään toisista valkeassa tyllihameessaan, vihreä kukka rinnassa ja tukassa. Ujona aloittaen, mutta pian unohtaen kaikki ympärillään hän lauloi niin, että kaikki ihastuivat.

Uuraan oli vaikea pysyä paikoillaan tuvan nurkassa, mistä hänen sopi tähystellä, kuinka kaupunkilainen tavantakaa iski Anjaan pyyteleviä katseita. Mutta kun sitten pian alkoivat nuorten leikit, kuiskasi hän jotakin kylän poikien korvaan. Yhteisestä sopimuksesta syntyi nyt poikien piiri, joka merkillisen nokkelasti pidätti kaupunkilaista selän takana nurkassa, kunnes juoni selvisi koko hääväelle ja alettiin vieraalle nauraa. Kaikki kylän pojat tajusivat pyhän velvollisuutensa olevan suojata sitä salaista sopimusta, että Uuras ja Anja kuuluivat yhteen.

Häät kestivät kolme päivää, ja sitten nuoret saattoivat Lepolan tyttären toiseen kylään uuteen kotiinsa. Pitojen humu, leikit ja ahkera yhdessäolo, haikea ero lapsuudentoverista, jota tytöt itkivät vuoroin nauraen ja toisiaan syleillen, vei heidät kaikki hyvin lähelle toisiansa. Poikien kaikki kujeilut ja temput olivat pohjaltaan vain lemmenleikkiä, ja kun he kukin istuivat rekeensä oman morsiustyttönsä rinnalle, soivat kulkuset:

 
Häitä, häitä, häitä vain,
kun jo oman kullan sain!
 

Mutta Uuras oli vaipunut omaan jurouteensa.

– Oletko sinä uudestaan sairas? – kysyi Anja.

– Ehkä sinä sitä toivotkin! – murahti Uuras.

Anja katsoi häneen suurin, avoimin silmin. Viisitoistavuotiaasta tytöstä oli parin kolmen päivän kuluessa kehittynyt nainen. Hän ymmärsi varsin hyvin Uuraan jurouden syyn ja oli tuntenut kaupunkilaisen pistävät silmäykset, mutta sulkeutunut itseensä kuin kukka suojuslehtiinsä estääkseen polttavia säteitä liian aikaisin pääsemästä sisimpäänsä.

– Älä ole pahoillasi, Uuras, – sanoi hän pujottaen kätensä toverin käteen.

– Nyt sinä olet kuin lammas, – jupisi nuorukainen vieläkin yrmeänä.

– Et vain jaksanut olla tanssimatta sen tiskinnuolijan kanssa!

– Uuras, äiti sanoi, että pitää tanssia kaikkien kanssa, kun kerran on tyttö!

– Niin, te hameväki olette raukkoja! – ivasi Uuras, mutta tunsi vihansa kuitenkin jo lauhtuvan.

Hän piti kiinni Anjan kädestä, joka arasti pyrki irtaantumaan, ja hevosen nykäistessä vinhaan vauhtiin alamäessä hän kiristi ohjia toisella kädellään ja lisäsi:

– Sinä olet nyt minun tyttöni, Anja, muista se!

– Muistan! – sanoi Anja vakavasti. Kumpikaan ei enempää puhunut, mutta Uuras ihmetteli vain, miksi hänen teki mieli laulaa, ja kun ei osannut, alkoi hän viheltää, niin että metsä kaikui, ja pian Anja säesti häntä laulaen. Sävel oli tuttu, ja reestä rekeen tarttui lauluninto, kunnes koko hääsaattue laulaen ajoi metsän halki nuorikon uuteen kotiin.

VII

Oli jo päästy joulunpyhien loppupuolelle, ja Lehvin seppä kulki yhä paistinajossa näkemättä selvää päivää. Kotona sepän emäntä kävi akkunasta akkunaan itkettynein silmin ja raskain askelin.

Uuras lueskeli pitkät pyhät huoneessaan ja kuljeskeli iltaisin kylällä milloin iltahuveissa, milloin muuten jossakin toisten mukana hanuria soitellen.

Eräänä iltana hän tullessaan kotiin kuuli jo pajan eteen kovaa melua tuvasta ja juoksi sinne kiireimmiten. Keskellä lattiaa seisoi äiti kädet ojennettuina isää kohti valmiina estämään häntä iskemästä tuolilla, joka oli juopuneen kädessä. Liiallisesta valvomisesta ja pitkällisestä juopottelusta sairaana mies raivosi lyöden palasiksi kaikki, mitä käsiin sattui, kuitenkin vaistomaisesti varoen satuttamasta vaimoaan. Samassa tuokiossa, kun Uuras astui sisään, syöksyi hän käsiksi isäänsä kiskaisten tuolin hänen kädestään. Mutta siitä seppä raivostui silmittömäksi poikaansa vastaan, tarttui häntä hartioihin ja tempoi hurjasti saadakseen hänet nurin. Hätääntyneenä ja aivan typertyneenä säikähdyksestä riensi äiti pelastamaan Uurasta, joka oli vähällä lyyhistyä, ja sai hänet kiskaistuksi mukaansa ulos ovesta pihalle ja alkoi keskellä yötä vetää häntä kädestä Tupalaan päin, vaikka olikin ilman kenkiä, vain sukat jalassa, ja paitahihasillaan.

Uuras riisui heti takkinsa – palttoota hänellä ei ollut – ja kietoi sen äitinsä ympärille, mutta äiti esteli ja vaati häntä ottamaan sen takaisin ylleen.

– Tulet uudestaan sairaaksi, – sanoi hän.

– Entä äiti sitten?

– Minäkö, ei minuun tauti tartu. Kova elämä on minut niin karaissut, – ja hän harppasi edellä lumista tietä sukkasillaan niin nopeasti, että Uuraalla oli täysi työ häntä seuratessaan.

Siinä ei monta sanaa vaihdettu. Kummankin rintaa ahdisti se, mitä juuri oli tapahtunut, eivätkä sanat riittäneet heidän tuskaansa purkamaan.

Tupalaan päästyä koputti Ulla-emäntä akkunaan, ja Henriika ilmestyi kohta ovelle. Nähtyään yön hämyssä saapujat hän avasi lukitsemattoman ovensa ja vieraat hiipivät sisään.

– Älä herätä Anjaa! – kuiskasi Ulla-emäntä. – Isä kotona on humalassa ja tarvitsee rauhaa, kai sinä annat meidän olla täällä yösydämen? – puhui hän hiljaa.

– Voi, voi, hyvin, hyvinhän se sopii. Emäntä käy tänne sänkyyn minun kanssani, ja Uuraalle kohennan jotakin tuohon sohvarämälle. Kas noin – ei ole hätää. Vai on mestari ryypyssä – niin, sattuuhan sitä.

Seuraavana aamuna vieraat kiittivät emäntäänsä ja voivat kotiin lähtiessään olla varmat siitä, ettei kylässä kukaan saisi kuulla tapahtumasta, sillä Henriikan he tiesivät osaavan pysyä vaiti. Ja kotona oli jälleen rauha: mestari nukkui syvässä unessa omassa vuoteessaan ja heräsi vasta myöhään iltapäivällä.

Nyt vieri monta päivää hitaasti ja raskaasti kuin pilvenmöhkäleet painostavassa tyyneydessä. Ei vaihdettu sanaa, ei näkynyt hymyä. Kaikki kolme välttivät katsomasta toisiaan silmiin, pysytellen työntouhussa kukin.

Sattui sitten, että Ulla-emäntä tapansa mukaan aikoi vetää seinäkellon painoja ylös, mutta jo ensi nykäisyllä toinen ketju katkesi. Uuras otti kellon seinältä, purki sen ja ryhtyi laittamaan vanhuuttaan kuluneiden ketjujen sijaan kokonaan uudet. Hänen ollessaan kellon kimpussa osui isä, joka oli enimmäkseen yksin takonut pajassa, vaikka pakkanen oli kiihtynyt ihan purevaksi, astumaan tupaan, otti irralliset ketjut käteensä ja sanoi entiseen leikilliseen tapaansa, ikäänkuin ei olisi ollut mitään kahnausta:

– Nämä ketjut minä laitoin kelloon siihen aikaan, kun sinä vasta tulit maailmaan. Näkyvät jo kuluneen pilalle. Saa nähdä, tuleeko sinun laittamistasi paremmat. Ja niinkuin tuo kello, niin tässä elämäkin täytyy, piru vie, vetää uuteen ja parempaan käyntiin.

Ulla-emäntä oli siivilöinyt maitoa kylmän kamarin ovella ja heitti nyt nuoret kuusenoksat siivilästä pois kohottaen perin moittivan katseen mieheensä, joka ikäänkuin sen painosta lyyhistyi penkille Uuraan viereen. Poika katsoi isäänsä ja hymähti, kun ukon kasvoilla oli sellainen surkean naurattava ilme ja silmissä paha veitikka, joka tahtoi mutta ei uskaltanut vapaasti nauraa, ei liikkua, ei puhua eikä syödäkään.

Kun äiti oli poistunut, sanoi isä pojalleen:

– Paista minulle vähän silavaa, vatsani vonkuu tyhjyyttään, kun äitisi on antanut minun paastota monta vuorokautta.

Uuras meni leikkaamaan kylmästä kamarista lihaa ja paistoi hiilihehkulla pannussa, mutta kun mestari istui pöytään aikoen käydä ateriaan käsiksi, ennätti emäntä tuiskuna sisään ja otti lihan pois, jättäen vain suolasilakkaa, perunoita ja leipää ukolleen nälän sammuttamiseksi.

Isä ja poika katsoivat toisiinsa ja nyökkäsivät.

– Puehan yllesi! – sanoi isä ja hymyili.

Uuras veti päällysnutun arkitakkinsa päälle, ja isä teki samoin. Äiti oli esituvassa, kun he molemmat poistuivat. Vasta tiellä sanoi mestari:

– Voimmehan ottaa hevosen ja lähteä kirkolle saakka. Siellä tarjotaan tänään eräs rakennusurakka ja nyt sinäkin saisit käydä siihen kiinni.

Uuras tunsi jotakin uutta ja valoista rinnassaan.

– Mikä rakennus se on?

– Sellaista vaan pappilan ulkorakennusten kengitystä se on. Kuuluu olevan kivityötä navetan kivijalkaan. Ja kun sinä kerran…

– Lepolasta saa hevosen! – sanoi Uuras äkkiä muuttuen kiihkeäksi.

Nyt vasta hän tunsi olevansa täysin terve, ja jotakin raskasta solui pois hartioilta. Isä, äiti, kylä, uusi työ, taivas ja luminen tie olivat jälleen vanhoja tuttuja.

Lehvin sepän ja hänen poikansa urakkatarjous oli pitäjälle edullisin ja luotettavin, ja niin he sen saivat. He palasivat kotiin toisena päivänä hyvällä tuulella ja istuivat pöytään, johon äiti kantoi parhaita herkkujaan.

Pilvi oli väistynyt, aurinko paistoi ja sitä kesti kevääseen saakka.

VIII

Seurakunta oli jo asettunut paikoilleen, mutta urkuri ei vielä soittanut, eivätkä kirkonmenot vielä alkaneet vähään aikaan.

– Näätkös tuota rakoa katossa? – kysyi eräs isäntä toiselta.

– Kai, kai, – nyökkäsi toinen.

– Siitä sataa sisään.

– Kai, kai.

– Alttarin kohdalla tornissa on suurempi rako.

– Kai, kai, – nyökkäsi toinen.

– Sieltä sataa Kristukseen!

– Oo, peijakas! – innostui mies.

– Tulee kalliiksi seurakunnalle. – Toinen nyökkäsi. – Kuuluu olevan paha laittaa.

– Ja paha sikseenkin jättää, – jaksoi harvasanainen toveri lisätä.

– No, se Lehvin seppämestarin poika…

– Niin, se niin Uuras…

– Kuuluu olevan koko peijakas.

– Poikanen se vielä on.

– Äläpäs, johan se on kuin täys mies.

– Oletkos nähnyt?

– No, joka päivä pappilan töissä. Niin että sille se työ sopii.

– Kai, kai, – tyytyi naapuri vastaamaan. Kun pappilan navetta oli "kengitetty", pantu uusia kiviä kivijalkaan sen korkeutta lisäämään ja otettu pois alimmaiset, mädät hirsirivit, annettiin kirkon katon korjaus tällä kertaa Uuraalle omiin nimiin oikein kontrahdin mukaan kahdesta tuhannesta markasta, sillä katto oli jyrkkä ja osittain paha korjata, varsinkin torni, jonka ympärille täytyi rakentaa telineet ja johon entisen pärekaton sijaan oli tehtävä uudenaikainen pellistä.

– Jopas jotakin, – vohki Lehvin seppä pojalleen, – kun tekivät sinusta rakennusmestarin omin lupinsa ilman koulua!

– Semmoisen työn nyt tekee kuka tahansa, – sanoi Uuras näyttäen olevansa rauhallinen, vaikka isä hyvin huomasi, että pojalla oli jotakin erikoista mielessä.

Navetan työn hän kokonaan jätti isän viimeisteltäväksi apumiesten kanssa ja hankiskeli itselleen aineita ja työkaluja kirkon kattoa varten. Heillä oli vuokrattuna asunto kirkonkylässä, ja äiti kävi joka viikko tuomassa heille ruokaa ja huolehtimassa muusta mukavuudesta.

Oli ihmeen ihania kevätpäiviä. Lumi suli ihan silmin nähden kinoksista räytyen hataraksi huokoiseksi kuoreksi, ja eräänä kauniina aamuna se häipyi näkymättömiin. Vain siellä täällä rauhaisilla vainioilla näki kaistaleen valkoista. Joki paisui valtavaksi niityille, ja järvetön seutu oli kuin mikäkin "vesimaan puoli", niinkuin kyläläiset sanoivat, ja ruuhilla kuljettiin kokemassa kalanpyydyksiä kirkonkylän äärimmäisten mökkien edustoilta. Näin vesirikasta kevättä ei oltu nähty miesmuistiin.

Sitä mukaa kuin navetan työt valmistuivat, peri Lehvin seppä saatavansa urakasta, ja nyt hänelle tuli herrain päivät.

– Sekös tässä aina nirkun narkun, – sanoi hän ukoille, jotka olivat työssä mukana. – Nyt mennään ostamaan konjakkia!

Viinan myynti oli rajoitettu, ja vain anniskelut saivat jakaa ryypyttäin. Sen sijaan myötiin konjakkia kaupoissa aivan yleisesti. Kaikki tiesivät, että se konjakki oli värjättyä viinaa, ja sitä juotiin turvallisesti hyvin tietäen, kuinka se tehosi.

– Se poika, peijakas, on nyt kiinni omissa hommissaan, tulkaa pois vaan, – sanoi mestari.

Miehet hiukan arkailivat.

– Kun se Uuras on niin visu, ettei se veilaa mistään kohtaa, ja jos se sattuisi suuttumaan, kun näin kesken työtä…! – esteli vanha kivimies.

– Mitä vielä, kyllä minä sen pojan tiedän. Varmuuden vuoksi mestari kuitenkin siirsi juomingit myöhemmäksi iltapäivään, ja silloin he ottivat pullot mukaansa häviten kivimiehen syrjäiseen mökkiin kylän laitaan.

Siellä Lehvin seppä pääsi hyvään ryypyn alkuun, ja sitten hän hummasi viikon aikaa yhtä mittaa eikä asuntoonsa tullut. Kylä kajahteli juopuneiden melusta ja rallatuksista. Vähän väliä karttui niiden luku jonkun uuden liittyessä rattoisaan seuraan, ja Lehvin sepän kukkaro oli kyllin tukeva hankkimaan ilolientä niillekin, joilla ei itsellään sattunut mukana olemaan.

– Pappilan navetan kengitys pitää kunnialla kruunattaman ja konjakilla pikarit täytettämän, kippis! – puhui seppä. – Se poika peijasi puolellensa suuremman osan – kippis! – omaani nyt juon – kippis! Se onkin sitten sellainen poika, ettei kymmenen kylän tienoilla toista – kippis! – Ja kun minä juon, niin juon minä ilosta, eikä surulla ole minuun mitään sanomista, kippis!

Ja koska maalliset surut olivat koko urakkajoukolta tykkänään haihtuneet, oli meluava riemu äänekkäämpää kuin pappilan karjan möly, kun sitä koetteeksi päästettiin navetasta jaloittelemaan.

Uuras vain ei näyttänyt mitään huomaavan. Aamusta varhain hänet nähtiin kirkon kattoa purkamassa, niin että lahonneet päreet olivat jo röykkiöinä alhaalla räystäiden kohdalla, ja työaseiden lyönnit paukahtelivat kuulakkaassa kevätilmassa moninkertaisin kaiuin. Itse hän vihelteli riemuisia säveliä liikkuen varmana ja vapaana jyrkällä katolla, aivan kuin painolaki ei olisi koskenut häntä niinkuin muitakin kuolevaisia. Hajasäärin, toinen jalka aina toista ylempänä ja polvi koukussa katolla hän oli iskeytynyt paikkaansa kuin kotka vuoren lohkareeseen pysytellen lautojen välissä syvennyksissä ja vuoroin takoi peltikattoa, vuoroin toisaalta päreitä purki.

Samoin kuin ennen pikkulasten koulussa ajomiehet ja tiellä kulkijat pysähtyivät katsomaan lasten jännittävää leikkiä, samoin nyt kyläläiset ja vieraatkin jäivät ihaillen tähyilemään nuorukaisen leikiltä tuntuvaa vakavaa työtä, jota ei kukaan katsojista olisi luullut voivansa tuolla tapaa suorittaa.

Väliin nuori mies pysähtyi, antoi pihtien ja vasaroiden vaipua, lepäsi rennosti nojaten kaltevaan kattoon, korko iskettynä tukeen, ja silmäili allansa leviävää lakeutta. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, aukeni nähtäväksi jokilaaksoa tulvan peittämänä, väreilevässä ja välkkyvässä vedessä uivia latoja, pensaita, puita, tukkeja, ruuhia, aitoja. Siellä täällä katkaisi tulvan pieni mäentöyräs, jolle aina kohosi ihmisasunto, kunnes maa nousi kylää kohti kuperana ja voitokkaana, kantaen upeita taloja ja laajoja viljavainioita. Paisunut joki ulottui kimaltelevana kylän rinteille kuin koristeet nuoren tytön uumalta pyöreätä povea kohti.

Keväinen ahava puri nuorukaisen ihon tummaksi, ja aurinko haalisti hänen tuimaa katsettaan, joka nyt siristettynä alati mittaili ja suunnitteli ollen valpas ja kireä, silmänräpäystäkään lyömättä herransa etuja laimin. Täällä korkeudessa, taivaan ja maan välillä, paisui rinta vain harvoin vapaasti hengittämään, eivätkä jäsenet päässeet lepoa nauttimaan. Ei, siellä oli kamppailu toista kuin maan pinnalla. Tahtoa tarvitsi avuksensa joka jäsen, joka nivel ja lihas, ja tahtoa ohjasi äly, näkö ja kuulo. Miehentahto kiristi ruumista joka hetki nostaessa ja laskiessa raskaita aseita. Työ sujui keveästi ja ripeästi, ja säännöllisten vasaranlyöntien kajahtelu kertoi katselijalle sen olevan kuin hilpeätä leikkiä. Ja tässä leikissä tuli nuorukaisesta isku iskulta mies.

Uuras ei vielä ollut tornin kattoa aloittanut, kun hänen äitinsä taaskin tuli eväitä ja puhtaita vaatteita tuomaan. Hänen huolehtiva silmänsä keksi heti pojan äärimmäisen uupumuksen, sillä raskas työ kirkon katolla olisi kysynyt jäntevänkin miehen karaistuja voimia ja Uuras oli vasta kahdeksantoista vanha nuorukainen. Hänen kuumeinen kiireensä kaikui jokaisesta iskusta: pian, pian! Miksi hän kiirehti ja mikä oli se voima, joka häntä ajoi uupuneenakin ponnistelemaan?

Äiti vaati häntä lepäämään käyttäen kaiken puhekykynsä ja tarmonsa saadakseen poikansa taipumaan. Heidän välillään alkoi kamppailu, kuten pojan pikku lasna ollessa. Äiti pääsi nytkin voitolle suostuttaen Uuraan vahvistamaan itseään virkistävillä kylvyillä ja hieromisella, mikä paransikin liiaksi rasittuneet lihakset.

Aivan kuin uutena miehenä hän taas nousi kirkontorniin jyrkkiä portaita ja suunnitteli, kuinka vähimmällä vaivalla voisi korjata tornin pienen katon. Telineitä hän ei missään tapauksessa tahtonut pystyttää. Noustuansa tornin kiertoportaita melkein perille saakka hän keksi räystään alla luukut ja suunnitteli heti, minne löisi tueksensa ulkonevia lankkuja, köyttäisi itsensä varmuudeksi kiinni tornin huippuun ja kattaisi tuon pienen pinta-alan aivan turvallisesti. Nämä toimenpiteet olivat yksinkertaisia, vaikka työnantajat eivät sitä tajunneet, sillä kenenkään vanhemman henkilön rohkeus ei olisi huimaavassa korkeudessa ilman ympäröivää tukea ja vain jalkanojan varassa voinut kestää koetusta. Mutta nuorukainen hymyili ja vihelteli tuntien jälleen samaa kiihoittavaa hipaisua rintansa alla kuin pienenä poikapahaisena Lehvin kiikussa.

Hän vasaroi nyt sen kirkon ristitornia, joka lasna oli täyttänyt hänen sydämensä hartaalla ihailulla. Ristin kultaus kimalteli auringossa, kun Uuras, murrettuaan katon sisäpuolelta, kiipesi sitä kaulaamaan ja kiinnitti siihen varmuusköytensä.

– Risti, tule siis minunkin tuekseni! – jupisi hän hymyillen, mutta nuorukaisen kunnioittava hartaus täällä taivaan ja maan välillä kohdistui siihen kuin elävään olentoon, josta hänen kohtalonsa mahdollisesti riippuisi. Hän järkytti sitä, mutta huomasi sen tukevaksi.

Viikko ja toinenkin oli jo vierähtynyt ja Lehvin seppä ennättänyt ilosta sanoa "kippis" monen veikon kanssa antaakseen pappilan navetan urakkarahojen luistaa, kun hän eräänä aamuna ihan raittiina ja selvänä astuskeli pitkin maantietä, joka kirkon kohdalla teki äkkikäänteen. Siinä hän nosti katseensa kuullessaan katolta pellin heläjämistä ja näki – poikansa ilmassa huimaavan korkealla torninhuipun kyljessä.

Ukko lyyhistyi maahan ja voihki siinä hetkisen tunnustellen sääriään ja komennellen pettäviä polviaan, kunnes uskoi silmiänsä uskallettuaan uudestaan katsahtaa poikaansa kohti.

– Senkin naakka! – mutisi hän yhä varmempana siitä, ettei sieltä korkeudesta muuta tipahtanut kuin lahonneita päreitä, ja riensi kortteeriin, jossa Ulla-emännälle valitti:

– Kun vatsani tuli niin kipeäksi siitä pojan peijakkaasta!

– Jokos, vai eikös konjakista?

– Älä nyt vihoittele, Ullasein, minulla on ollut niin juukelin lystiä. Se rakennusmestarin ammatti, näätkös, menee miehelle päähän!

– Eikös vatsaan se mene?

– Niin, kun sattuu saamaan sellaista, että menee, mutta nyt minun pitäisi mennä järveen, ellet sinä minua vanhaa miestä armahda ja pese.

– Ettes häpee vieraissa ihmisissä juoda ja rallata!

– Vai juomisesta – vai! Pojasta se vatsankipu tuli, pojasta!

– Voi sinuas, voi!

– Mene – me – mene itse katsomaan, siellä se kelluu taivaan ja maan välillä!

– Niinkuin en minä sitä olisi nähnyt, mutta kun en ole konjakkeja juonut, niin pysyn jaloillani.

– Pysy, pysy, sinä pyhä vaimo. Eiköhän sentään sinun jumalisuuttasi lueta minullekin ansioksi, kun viimeinen tuomio tulee?

– Aijai, kuinka ihmisen pitääkin juljeta olla paatunut!

– Vaikka olen niin pehmeä ja joka paikka niin hellänä ja polttavana, ettei kiirastulessa syntisillä kuumempaa ole —

– Ethän vaan itke?

– I-i-itken! – hytki ukko naurun ja itkun välillä pidellen housujansa ja kömpi penkille pitkäkseen.

Emännän sydän heltyi, ja hyvin hän hoiteli ukkoaan.

– Ei sinua enää mikään kuitenkaan paranna, vanha raato! – torui hän kylvettäessään. – On sinulle kova tai hyvä, se on aina yks'kaikki. Anna kun hieron ne kinttusi suoriksi!

Ja hyvinpä Lehvin seppä tämän jälkeen tarvitsikin terveitä sääriä ja käsivarsia, sillä työtä oli kotona karttunut ylettömästi sillaikaa, kun hän oli kirkonkylässä hummannut.

Kun Uuras sai urakkansa valmiiksi ja tuhannet käteensä, pisti hän ne kasvonilmettä muuttamatta povitaskuunsa ja hoputti isää kotiin.

– No, kai sinä nyt puhut Anjalle pari koreeta sanaa ja korotat esitupaamme ja sitten rakennat sen perään vaikka kaksi kamaria.

– Olkaa vaiti siitä asiasta! – tiuskaisi Uuras. – No, no, voinhan olla vaitikin, – myönsi isä, ja hiljaisina he kolmisin ajoivat kotiin.

Mutta Uuras oli aivan muuttunut. Hän ei antanut itselleen eikä muille yön eikä päivän rauhaa, ajoi työstä työhön ja keksi yhä uutta ja uutta rahan pantiksi. Pajan ahjossa piti olla ainainen kohu, ja puutöitäkin hän ahersi, muurasi kylässä uunejakin isänsä kanssa.

Tytöt, hanurit, huvit ja Anjakin jäivät aivan unhotuksiin.

– Kyllä tuohon poikaan siellä kirkontornissa on mennyt —

– No, mikähän häneen nyt siellä olisi mennyt? – sanoi Ulla-emäntä.

– He, mikäs muu kuin – piru!

Ulla-emäntä katsoi ukkoonsa säikähtyneenä. Hän ei ollut varma, vaikka vielä olisi niin käynytkin, eikä siis väittänyt vastaan.