Kaupungin lapsi

– Älä, Aapo, hoilaa!

Olli kynti sarkaa lähinnä puutarhan aitaa ja pysäytti nyt hevosensa Matin kohdalle, sillä Matti oli myös heittänyt ojamelansa, jolla pientareita tyrkki, ja istunut tupakoimaan.

Hevoset hirnahtivat äänen kuultuaan. Olli heitti ohjat niiden lanteille ja istahti itse Matin vieren.

– Miksei hoilata saisi? kysyi Olli leikillä.

– Niin, jos käsketään. Mutta muutenhan minä vaan meinaan, että täällä on eletty nyttemmin noin nirkun narkun, murjotellen ja mökötellen, sanoi Matti silmät sirrillään, ja piippu tärisi hampaissa.

Olli vilkaisi häneen ja käänsi sitten katseensa pois jääden mietteisiinsä.

Matti silmäili häntä yhä ja puhui: – Muistuu mieleeni vaan teidän vaarivainaanne. Olinhan vain sellainen pojanpakana ja pientareita tyrkin, kun mies ja sellainen miesten mies tätä samaa peltoa kynti. Sillä oli hartiat, no, ei sen paremmat kuin teillä nyt, ehkä vähä rouvimmat, ja vahva niska ja sellaiset paukamat käsivarsissa ja pohkeissa ja missä vaan niitä tarvittiin, että vie sun – ! Se oli aika jarri, heitteli suuria kiviä kuin höyheniä ja niin sitä tehtiin näitä peltoja. Sen ajan sahrat – no, mitä niistä vanhoista! Nyt kynnetään uusilla auroilla, mutta vanhoja, muokattuja peltoja ja siinä on uusien voima. Ja siinä tuo taitaa olla uusien miestenkin voiman ponsi, että astuvat vanhoja polkuja nuorilla voimilla.

– Taitaa olla, sanoi Olli nostamatta päätään.

– Ja synti on päästää uusia herrastapoja —

Olli käännähti äkkiä.

– ja pysytellä erillään.

– Olenko jättänyt jotakin tekemättä? kysyi Olli tiukasti.

– Ei, ei, sehän se on, että teette kuin kiukustunut ja olette kuin ukkospilvi, sanoi äijä ja nykäisi melan käteensä.

– Mitä te sitten valitatte?

– Sitä vaan, että se entinen avonainen elämä on muuttunut ahtaaksi.

– Kuka sen olisi muuttanut? kysyi Olli jurosti, nousi ojan reunalta ja astui auran taakse.

– Kuka – ota hämärää hännästä kiinni, tyhjän kouraasi saat!

Olli nykäisi ohjista, tarttui auran sarviin ja ohjasi kevyesti viiltävää terää, ja nurmi kääntyi, ja tuoksuva maa nosti tumman povensa ilman huuhdeltavaksi.

Saima katseli häntä lehmuksen alta ja ivallinen hymy tuikahti suupieleen: – Astuu kuin mikä juhta auran perässä ja polkee liejuista multaa. Tuoko olisi ainaisesti minun Ollini työtä? Ei, tuo on orjan työtä, ja Olli on – Jumala tietää, mitä hän on! Minä tiedän vaan, että hänen sylissään olen turvassa. Hän kantaisi minut tulenkin läpi ja vuorien ylitse ja soutaisi myrskyn raivotessa rannan suojaan, ja luulen, että hän erämaassakin löytäisi minulle raitista vettä – niin, ellen minä vaan tahtoisi häntä seuraamaan minun polkuani kosteikkoon. Huu, täällä polttaa maa jalkojani ja sisuni kiehuu! Kunhan olisi mihin purkaa teljetty vimma!

– Heikki, heitä pois se leikki, ota kirves ja veitti! huusi Tuomo vanhan rakennuksen portailla ja harppoi alas. Jälessä kiiti pihaan tulipunaisena Heikki, ja Väinö kintereillä. Nyt juostiin pitkin pihaa, lehmusten ympärille, käytäviä, nurmea.

Saima seurasi vauhtia katsein, se viihdytti ja houkutti.

– Hei, pojat, otetaan kiinni Tuomo! ja samassa hän kiiti poikien kanssa pitkin pihaa, pujottelihe pensaiden välissä kuin kärppä nopeana ja notkeana iskien Tuomoon, joka huusi ja sätki.

Liena seisoi portailla ja nauroi, vanha Matti oli tullut pellolta ja Aapo juoksi uteliaana aidan poikki puutarhaan, yhtyi leikkiin ja tavotti nyt vuorostaan Saimaa, joka nauroi ja juoksi.

Pian oli koko talon väki pihalla ja kaikki naurussa suin.

– Pääskyset! mutisi Matti tyytyväisenä.

– On niillä nyt kutut kotona, puhui Liena, ja laski pienen karitsan helmastaan maahan.

Juuri silloin Saima pujahti siihen Aapon edellä ja kompastui karitsaan. Hän ja valkoinen pikku määkijä vierähtivät nurmelle ja Saima nauroi, tavotti karitsaa.

– Voi, kuinka se on puhtoinen ja valkoinen ja pehmoinen, ja suu vaaleanpunainen. Pää, sinä pikku pää!

Saima hyväili sitä ja koko talon väki katseli ja hymyili, ja juttu kävi kuin ennen hyvinä aikoina.

– Kah tota, kuinka nyt näin lehahti päivä paistamaan? kysäisi Matti itseltään. Olkoon Ollin onneksi! huokasi hänen uskollinen sydämensä, ja housujaan nykäisten hän hävisi vanhaan pirttiin.

Olli seisoi työvaatteissaan pihalla hiukan hajasäärin kädet housuntaskuissa. Hän hymyili, ja päivettyneet kasvot loistivat onnesta. Laskevan auringon säteet heittivät viehkeän loitsuvaipan hänen ympärilleen, samalla kun ne kultasivat koko laakson, joka näytti ylpeilevän lastensa onnesta ja viljelijänsä hyvästä uskosta. Ja Olli uskoi tällä hetkellä Saiman ilon todeksi, uskoi väkeensä, laaksoonsa, ulappaansa. Hän eli nyt niinkuin ainakin hetkessä ja palveli kotijumalaa, oli levollinen ja varma. Hän hymähti ja katse sanoi: Onhan niitä kaiketi muitakin hyviä jumalia, mutta hän oli saanut tämän ja kiintynyt siihen ja tahtoi koko ikänsä kaikissa vaiheissa palvella häntä.

Olli pyörähti ympäri, vihelsi iloista säveltä hiljaa, astui pirtin kautta "säleaidan sisään" ja vaihtoi työvaatteet puhtaampiin. Ilta-auringon säteet löysivät hänet täältäkin, leikkivät vallattomina vaaleassa tukassa. Hän oikaisi lujatekoista ruumistaan, pysähtyi akkunan eteen ja katsoi peltoja. Ennestään veitikkamainen katse oli kirkastunut, avautui vakavana ja syvänä, niin ettei sen pohjaa voinut nähdä, mutta halusta häneen uskoi.

Saiman nauru kuului ulkoa. Odottava, hiukan jännittynyt ilme syttyi

Ollin silmiin.

– Vapaa, vapaa! huusi Saima ja heittäytyi tuolille hengästyneenä, palmikot olalle valahtaneina, kasvot hehkuvina.

– Huh, kuinka täällä on kuuma, akkunat auki! Minä tukehdun. Kunhan tuosta edes saisi keuhkojen täydeltä raikasta meri-ilmaa ja nähdä aaltohirviöiden tulevan vastaansa.

– Kyllähän sen merenkin löytää, sanoi Olli levittäen rintaansa aivankuin Saiman merenkaipuu olisi häntä elähyttänyt.

– Ei, mutta Olli, kuinka sinä olet – en osaa sanoa. Oletko ollut pahoillasi minusta? Älä ole enää. Nyt olen niin kevyt, kaikki suonet tykkii, tahtoisin vaikka lentää. Olisin kuitenkin onnellinen, jos voisin —

– No, mitä? sanoi Olli tarttuen Saiman ranteisiin vetääkseen hänet syliinsä.

– Jos voisin muuttaa viiksesi pehmeiksi, niinkuin ne ennen olivat. Nyt ne ovat kankeat ja värittömät. Katsohan minua silmiin! Sinun uskolliset silmäsi! Kun näen sinut näin yksinäni, en kapinoitse, katson silmiisi, en näe pohjaa, aavistan – muutun hartaaksi kuin kirkossa, puhun hiljaa ja olen kuuliainen.

– Saima!

– Ei, minä olen jälleen kapinallinen! Katsos, nämä kädet, noin suuret kuin jättiläisen kovat kourat! Olenhan minä liian hento niiden pidellä. Se ärsyttää minua, tahtoisin, että kätesi olisi hieno, siro ja pehmeä kuin itsekin olen.

Olli antoi käsiensä vaipua alas ja hymähti: – Eihän se peltosarka ole paperiarkki, eikä aura kynänterä, mutta en minä siltä vaihtaisi, sillä jos on ase suurempi ja koura painavampi, niin on jälkikin laajempi ja tuloskin tukevampi.

– Jaa, sinä olet tukeva, liian tukeva, sekin minua toisinaan – et milloinkaan hätäile, et epäile, et tahdo katsoa asioita minun silmilläni. Sinulla on oma epäjumalasi!

– Niinhän minulla on, ajattelin juuri, että kyllähän siihen vanhaan kotijumalaan kelpaa luottaa, ei se jätä minua milloinkaan ihan yksin, on aina jossakin muodossa mukanani, vaikka mitä sattuisi! sanoi Olli painavasti.

– Mitä sinä tarkotat? kysyi Saima jännittyneenä.

Olli hymähti. – Tietysti sitä, että kotijumalani antaa minulle kylliksi työtä.

– Työtä – niin, mutta mitä sinä ajattelet sillä välillä, pitkät päivät kun astut juhtana?

– Hm, mitä ankarampi työ juhdallasi on, sitä reippaammin ajattelen, suunnittelen asiani viikoiksi, vuosiksi, järjestän työt seuraaviksi päiviksi ja loppua matkaa luotan jumalaani.

– Mikä on sinun jumalasi? kysyi Saima kuin itsepäinen lapsi.

– Sinäpä kysyt, osaako tuota niin pilkulleen sanoa? Tiedän vain, että hän on tyytyväinen, kun väellä on hyvä työtuuli, kaikki käy vanhaa uraansa täydellä voimalla, ja kun näkee minun aikaiseen nousevan, koko päivän ahertavan ja eritoten taloni mailla puuhaavan hiki hatussa. Ja sitten illalla on juhla, kun voimani vaimentuvat ja sinä olet hellä.

– Maamyyrän jumala! huudahti Saima samalla kun Olli aikoi vetää hänet luokseen. Aurinko oli jo vaipunut harjun taakse ja Saiman silmät vivahtivat vihreään, kun hän pidätetyllä katkeruudella sähähti sanansa. Samassa hän kuitenkin sammutti tulen itsessään, sanoi keveällä arkiäänellä:

– Puhuimme tänään äidin kanssa Maunun asiasta.

– Se on vähän hankala paikka. Maunu menee kaiketi jo sunnuntaina ottamaan kuulutuksen, sanoi Olli.

– Ja sitten he muuttavat vanhaan rakennukseen.

– Niin kai, siksi kun sattuu sopiva talonosto.

– Miksei voida ostaa nyt heti?

– Ei ole rahoja.

– Minä annan! sanoi Saima huolettomasti.

– Tahtoisitko sinä tosiaankin lainata Maunulle tai oikeammin minulle, sillä osansahan Maunu saa?

– Niin paljon kuin tahdot. Tahtoisin repiä hajalle koko avioehdon.

Tämä on perin kurjaa ja puolinaista!

Silmien hehku palasi jälleen ja Saima kääntyi äkkiä Olliin, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja painautui lähelle.

– Kuule, Olli, ota kaikki ja ota minut kokonaan; en kestä tätä puolinaista, tätä tinkimistä. Minä tahdon sinut kokonaan ja annan itseni kokonaan. Täällä en nuku öisin, en saa rauhaa päivällä, maa polttaa jalkojeni alla. Tahdon pois täältä! Herran nimessä, seuraa minua, ennenkuin se on myöhäistä! Rukoilen sinua, vaadin —

Olli antoi käsiensä hitaasti vaipua ja istui alakuloisena sohvalle.

– Näin viime yönä unta sinusta, sanoi hän hetken kuluttua katsomatta

Saimaan, joka nyyhki masentuneena hänen vieressään.

– Sinä syleilit minua kuin äsken, ja minä katsoin sinua silmiin. Silmät olivat ensin sinun ja muuttuivat sitten – kissansilmiksi ja kynnet kouraisivat sydäntäni.

– Olli!

Saima seisoi kuin kostotar kohotetuin nyrkein Ollin edessä.

– Olli, nyt sinä olet sanonut jotakin, joka antaa minulle voimaa sanoa, mitä minun sisälläni asuu. Minä olen kissa ja minä kynsineni kiskon täältä itseni irti. Minä en voi jäädä tänne, olen tuttavilleni kirjottanut kaupunkiin, että muutamme sinne talveksi ja olemme täällä vain kesät. Se on ollut minun suunnitelmani ja sen piti toteutua. Jos tahdot olla mieheni, seuraat minua, ellet tahdo – no niin, minä tiedän tieni. Ja vielä yksi asia. Sinulla on jumalasi, minulla myös. Minussa asuu salaperäinen voima, jota en voi käskeä, en sinunkaan vuoksesi, se voima on minua vahvempi, se vaanii yhä ja tahtomattani seuraan sitä aina kun aika tulee. Tästä hetkestä alkaen saat valita, tahdotko olla mieheni vai etkö tahdo!

Olli tuijotti häneen.

– Kuule, Saima, ethän voi otaksua, että minä ymmärtäisin tällaista päähänpistoa! Luuletko sinä tosiaan tällä purkavasi kaikki?

– Enhän minä tahdokkaan purkaa, sinä itse olet syypää. Sinä pidät nautojasi ja maitasi kalliimpana kuin minua!

– Kyllähän sinun pitäisi ymmärtää, että se mitä nyt sanot, on väärin, ei voi verrata kahta sellaista asiaa.

– Ei, siinä sinä olet oikeassa, sillä minä en siedä, että pidät itsellesi tärkeämpänä kotimäkiäsi, veljiäsi ja taloasi kuin minua.

– Herran nimessä, pitääkö miehen luopua omista tehtävistään, kun hän ottaa vaimon?

– Pitää, jos ne tehtävät ovat ristiriidassa hänen vaimonsa onnen kanssa.

– Ei, Saima, työ ja velvollisuus eivät ole onnen vihollisia.

– Sinä luovut siis minusta? huusi Saima leimuavin silmin.

– En milloinkaan!

Saima nauroi ja hetken päästä itki. Olli katsoi häneen keventyneenä luullen kaikkea oikuiksi, mutta samassa Saima hyppäsi kyyryisestä asennostaan sohvan nurkasta hänen eteensä, kädet nyrkissä ja silmät vihreinä hämärässä huoneessa.

– Etkö sinä pelkää, että minä luovun sinusta? ja hän juoksi makuuhuoneeseen sulkien oven mennessään.

Elämä pirtissä oli jo vaiennut ja väki mennyt levolle. Kaupungista tullut palvelija tuli arastellen huoneeseen ja kysyi, syödäänkö illallista.

Olli katsoi häneen kuin unessakävijä.

– Vienkö pois ruuat? kysyi tyttö.

– Viekää, sanoi hän ja tunsi samassa häpeävänsä tyttöä ja epäili hänen jotakin kuulleen. Hän ei vielä uskonut Saiman totta tarkottavan ja astui päättävästi hänen luokseen hämärään makuuhuoneeseen.

Saima seisoi kuin patsas käsivarret ristissä rinnalla. Olli astui hänen luokseen ja sanoi leikillä: – Jänö kulta, älä ole pahoillasi, minun ei olisi pitänyt puhua siitä kissaunesta.

Saiman kasvoille lehahti riemu: – Sinä suostut lähtemään täältä kanssani?

– Minne?

– Kaupunkiin, maailmaan, ainaiseksi!

– Siihen minä en suostu…

Se oli sanottu. Saima ei itkenyt eikä nauranut, osotti vain kädellään ovea ja sanoi:

– Menetkö sinä vai menenkö minä?

Olli peräytyi ovelle vieläkin epäröiden ja sanoi sortuneella äänellä: – hyvää yötä!

Saima kietoi kuin uhalla äänensä pumpuliin ja vastasi helähtävästi: – hyvää yötä!

Sanojen sointu kulki väreinä mieheen, ja hän astui pois huoneesta kuin unessa.

IX

Saima puuhaili hyräillen ja hymyillen, eikä Olli päässyt selville hänen varsinaisesta mielialastaan. Kun puhe kääntyi polttopisteeseen, pujahti Saima taitavasti pois asiasta eikä Olli uskaltanut yrittää uudestaan, sillä hän näki Saiman katseissa, liikkeissä ja erotti äänessäkin jotakin outoa ja jännitettyä. Hän itse oli uneton, rauhaton ja kuumeinen, odotti jotakin tapahtuvan ja aina kun Saima tuli lähelle – ja Ollista tuntui, että hän usein sattui hänen tielleen – piti hänen ponnistaa kaikki voimansa pidättääkseen kättään tarttumasta vaimoonsa.

Ollilla oli kuitenkin työnsä ja kotijumalansa, hän kävi kunnankokouksissa, hoiti pitäjän säästökassaa, kuului koulun ja vaivaishoidon johtokuntaan ja seurasi puoluekiistoja. Hänen selvä, käytännöllinen älynsä oli pitäjän asioissa hyvänä tukena. Tämä hänen elämänsä seurasi häntä kotiinkin Saiman säleaituuseen ja huuhteli sitä toisinaan kuin raitis tuuli. Saima tunsi sen, ja kateus pisti hänen sydäntään ja ylpeys nosti hänessä päätään kiihottaen kaikki vastahakoisuuden henget kapinaan. Oli tullut uusi, vaarallinen kilpailija, joka yhä lujemmin sitoi Ollin tänne.

Saimalla oli vain ahdas säleaituunsa, kalvava kateus, epämääräinen kaipuu kauas pois ja sammumaton miellyttämisen halu, joka tahtoi hallita omalla olennollaan, vetää omaan piiriinsä – ja nyt se, mitä hän koko olemuksellaan halusi, väistyi yhä kauemmaksi.

Hän terotti kaikki herkät vaistonsa ja vastustamattoman suloutensa tekemään vaatimuksen "noli me tangere" niin tehokkaaksi kuin suinkin ja vastapuolelle tuskallisen vaikeaksi. Hän tahtoi voittaa.

Miten, Herran nimessä, miten? kysyi Saima itseltään pitkinä yksinäisyyden hetkinä.

Syyskesän aurinko katseli taivaan laelta laaksoon viileästi hymyillen, ja harjut seisoivat vakavina kahden puolen. Saiman mielestä ne nykyään aina rypistivät hänelle silmäkulmiaan.

Rannalta kuului miesten loilotusta, ja Saima näki kävellessään niityllä kymmenkunnan miestä puuhaamassa tukkeja rannasta vesille. Olli oli edellisenä talvena myynyt metsää, ja nyt kuljetettiin puita veden toiselle puolelle.

Tukkilaisia, ajatteli Saima ja hymähti muistellen, kuinka heitä oli runoruusuilla kukitettu.

– Holei, minne nyt? huusi Aapo juuri hänen takanansa.

– Hui! kuinka pelotit minut, huudahti Saima ja hypähti hermostuneesti.

– Lystiä väkeä nuo "tukkipirut", sanoi Aapo.

– Hyi, mitä sanoja sinä käytät!

– Höm, katsotaanhan nyt, kuinka tuon yhden saapasniekan tuolla käy. Hänellä on pelkkiä pikkutukkeja harvakseen vedessä. Katsos nyt, kuinka hän seisoo kahdella tukilla ja kiskoo keksillä itseään lauttaa kohti. Heiluu, ka, ka, vaipuu, jo menee, hei…

– Voi, voi, hukkuuko hän? huusi Saima.

Rannasta kuului naurunrähäkkä.

– Manu, älä koko järveä juo, tule ylös, vähemmästäkin halkeaa! huusi joku.

– No, jo juo niin, että riittää tuomiopäivän aaton ehtoopuoleen saakka, sanoi toinen.

Manu parka säpi ja säpi. Aapo näki käden ja märän pään, mutta samassa kaikki hävisi ja miehet lakkasivat nauramasta.

Saima seisoi nyt rannalla Aapon kanssa kauhuissaan, suuret silmät tähdättyinä veden pinnalle, jossa ei näkynyt muuta kuin tukkeja.

– Mennään pois, sanoi Aapo ja veti Saimaa mukanaan puoliväkisin.

Samassa Manu nousi sukelluksista, sai päänsä veden pinnalle ja änkytti: – o-lin vä-ähällä vajota —

– Tiedätkö, Aapo, sanoi Saima, täällä on varmaan sellainen ahnas, kade henki, joku sellainen mahti, joka ottaa väkisin, ei päästä kynsistään hevillä.

– Sepä olisi lysti henki, sanoi Aapo kevyesti.

– Oikein totta, tiedän sen varmasti. Ollikin on sen hengen pauloissa. Mikä olisi meidän lähtiessä täältä? Voisimmehan elää paljoa paremmin missä tahansa muualla kuin täällä.

– Niinhän sekin on, sanoi Aapo.

– Niin, eikö ole? huusi Saima ja hänen pidätetyn vihansa tulva särki keinotekoisen mielenmaltin tokeen saadessaan tämän pienen tunnustuksen.

– Tiedätkö, minä olen pyytänyt, rukoillut, vaatinut ja pakottanut Ollia lähtemään täältä. Hän kärsii itsekin, sen näen, ja se on minulle kuin pedon käpälän hivelyä. Jospa vain saisin hänet yhden ainoan kerran luopumaan jumalastaan – silloin hän olisi vapaa! Tiedätkö, minun elämäni täällä on jokapäiväistä kidutusta, alennusta, enkä löydä oikeaa tietä täältä ulos.

Saima puristi kätensä nyrkkiin, ja pehmeä, tyttömäinen olento jännittyi.

– Nuoko peltotilkut, sarkojen kaistaleet, tämä ahdas onkalo, jossa tukehdun, tuoko uninen järvi ja salamyhkäiset metsät, nuoko uhmaisivat koko maailmaa ja pitäisivät hänet omanaan?

Jännitys laukesi, hän oli jälleen nuori, pehmeä tyttö, ja suuret kyyneleet valuivat poskille hereinä kuin lapsen.

– Saima ei nyt noin surisi, mitä sille nyt tehtäisiin? Olli on itsepäinen kuin härkä, – sanoi Aapo hiukan ivaa äänessä. – Jos minä olisin hänen sijassaan, niin en totta tosiaan hetkeäkään häikäilisi. Onhan sitä maailmaa muuallakin. Ja toiseksi, onhan tässä Saimallakin sanomista.

– Niin luulisi, sanoi Saima pyyhkien kyyneliään. Olli ei ota minun sanojani kuullakseen, eivät ne mahdu häneen. Aapo, sanoi Saima hellällä äänellä, sinä olet hyvä poika, tekee oikein hyvää saada puhua tästä sinulle.

Saima puristi Aapon sormia ja katsoi hänen haaleansinisiin silmiinsä. He kulkivat hetken aikaa käsi kädessä, ja nuoren miehen rinta kohosi ylpeänä ja katse tähtäsi voitokkaana ja onnellisena eteenpäin.

– Sinä olet pulska poika, Aapo, sanoi Saima, ja sinussa on – kuinka sanoisin – jotakin keväistä, nuorta ja elävää.

Aapon silmissä välähti ja kasvojen ilme oli onnellinen. Elämän sulouden säde oli Saimassa helottanut hänelle ja huikaisten tunkenut nuoreen, koskemattomaan sieluun.

– Saima, minä seuraisin sinua vaikka minne! sanoi hän kiihkoisesti ja puristi Saiman sormia.

– Ai, likistät sormiani. Tahtoisitko sinäkin täältä pois? kysyi

Saima.

– Täytyyhän minun mennä ehkä piankin.

– Pitääkö sinun ruveta maanviljelijäksi?

– Eihän siihen pakkoa ole, vaikka enhän minä enää muutakaan työtä oppisi.

– Oppivathan ne muutkin.

– Hm.

– Osaatko sinä ruotsia?

– Luin parina vuonna lyseossa, mutta kun koulun jätin, jäivät kaikki luvut.

– Miksi sinä koulun jätit?

– Oli ikävä kotiin ja äiti sanoi: "Antaa pojan olla, eihän kaikista tarvitse herroja tulla."

– Kuule, Aapo, jos minä opettaisin sinulle ruotsia ja vähän muutakin, esimerkiksi matematiikkaa? Minä olin kova siinä aineessa.

– Tahtoisiko Saima? Aapon kasvoilla väreili vuoroin kainous, vuoroin onni.

Seuraava päivä oli sunnuntai, ja Aapo tuli Saiman luo lukemaan. He istuivat vierekkäin sohvalla yhteinen kirja pöydällä. Työ sujui hyvin, sillä Aapolla oli herkkä kielikorva ja lapsena opittu ääntäminen helpotti paljon.

– Kuulehan Olli, kuinka Aapo lukee hyvin! huusi Saima toiseen huoneeseen, jossa Olli käveli lattialla mietteissään.

– Mistä se opinhalu nyt on tullut? kysyi Olli.

– Ei se halu taitaisi sinullekaan pahaa tehdä, sanoi Saima, mutta katui samassa sanojaan, sillä Olli luki aina, kun vaan lomahetken sai, eikä Saima jäänyt juuri koskaan vastausta vaille, jos jotakin häneltä kysyi.

Olli katsoi heihin kumpaankin hiukan ivallisesti seisten huoneensa kynnyksellä kädet taskuissa.

Aapo otti kirjan, meni pois nyreissään, vilkaistuaan sivulta Olliin.

– Miksi sinä olit epäystävällinen? sanoi Saima.

– Olinkohan? sanoi Olli yhä hymyillen ja katsellen Saimaa.

– Sinä voit olla kiusallinen.

– Ehkä.

– Ja sitäpaitsi olenhan minä vapaa —

– Ja säleaita otetaan pois ja tänne saa tulla kuka tahtoo, sanoi

Olli seisten yhä samassa asennossa ja hymyillen.

– Se huvittaa sinua erinomaisesti.

– Koko lailla.

– Sitten sinun pitää saada enemmän sitä lystiä! huudahti Saima uhka silmissä ja meni pirttiin.

Väki loikoili siellä levolla tupakoiden ja loruellen. Saiman ilmestyminen sai heidät nousemaan samassa, kun piiput vedettiin suusta ja juttu katkesi.

– Nyt laitamme kahvikekkerit tämän kauniin ilman kunniaksi ja pannaan "talonhävittäjä" liedelle, eikös niin, äiti?

Emäntä kohensi suurimman pannunsa reiälle sanoen:

– Kyllähän se sopii, onkin juuri kahvin aika.

– Ja vaikkei olisikaan, sanoi vanha Matti, niin kyllähän sitä meiän poikain mekkoon menee, kun tämä vanha emäntä on teettänyt ne niin laajat.

– Ja on tuota kiristymisen varaa Matin nahassakin, se kun on tänä suvena mennyt niin moneen mykkärään, sanoi Liena.

– Na, naa, enemmän toki niitä sinulla roikkuu tyhjiä pusseja!

Saima toi kantamuksen tavaraa omista huoneistaan.

– Matti hyvä, viekää tuo ulos pöydälle.

Ukko otti leivosvasun kömpelöihin kouriinsa kujeillen.

– Miehetkös tässä nyt pannaankin passaamaan? ihmetteli Liena.

– Ai, siellähän ei olekaan pöytää! sanoi Saima ja juoksi ulos.

Pihalla leikkivät pikkupojat pirrin kanssa ja nauraa kikattivat aina, kun se ponnahti hyppiessään.

– Se on niin lystiä, sanoi Väinö.

– Kuulkaa, pojat, sanoi Saima, minä tiedän jotakin vielä lystimpää.

Saatte komeat kahvit.

Poikien silmät loistivat, ja Aapo lauloi:

"Hei, hei, hevosella hyvät viinat tuodaan, vihreällä pientarella vuosipalkka juodaan!"

– Joudu mies! huusi Saima. Hae pöytä, mutta iso, että koko väki mahtuu.

– Ymmärrän, herra kapteeni! Aapo teki kunniaa kuin sotilas päällikölleen.

Saima juoksi takaisin pirttiin ja sanoi mennessään Matille:

– Aapo tuo pöydän, minä tuon liinan, ja Liena on hyvä ja tulee ottamaan täällä kupit ja kannut.

Lienan alahuuli oli ollut tuntuvasti lerpallaan, mutta nyt se lepsahti tiiviisti hampaattomiin ikeniin.

– Eikö Olli tule kahville? kysyi emäntä.

– Äiti on hyvä ja käskee, sanoi Saima, minä menen edellä.

Aapo istui pöydän takana pienellä lavitsalla telmien poikien kanssa.

– Nyt kaadetaan kuppiin, äiti, olkaa hyvä ja kaatakaa, pyysi Saima.

Itse hän istui Aapon lavitsalle ja yhtyi poikien leikkiin.

– Kukko, kukko, mut ei kanaa! ärsytti Tuomo.

– Kukko, kukko, sanoi Väinö.

– Ähä, kutti, kutti, väy, väy, jäärytteli Heikki, ja taas työnnyttiin olka olkaa vastaan ja väännettiin naurua.

– Väinö, tule tänne, sanoi Saima.

Olli tuli samassa ja istui pöydän päähän.

– Leikitään "kili, kili, kassis", anna kädet, pidä sormet alaspäin lerpallaan ja kun minä yritän lyödä sormillesi, niin vedä pois. No, kili, kili – kassis! Uudestaan, kili, kili – kassis! Ainahan sinä saat sormillesi.

– Saima tulee minun kanssani, sanoi Aapo.

He istuivat rinnakkain lavitsalla ja Saima antoi Aapoa ensin sormille, mutta Aapo nousi ylös, nykäisi Saiman käsistä seisaalleen ja leikki kävi todeksi.

Olli katseli veljeään, jonka silmissä paloi luvaton tunne ja hänen otsalleen nousi tumma puna.

Saiman punottavat sormet liikkuivat vikkelinä Aapon leveiden kämmenien alla, mustat silmät loistivat ja vartalo taipui ja nousi, hän perääntyi ja eteni, ajaen vihollista ja väistyen. He kiersivät puun ja väet, vuorotellen lyöden toisiaan sormille. Äkkiä Aapo nappasi liian kovasti ja Saima sivalsi häntä poskelle juosten samalla ja huutaen: – Karhu, siitä sait!

Aapo juoksi tavottamaan.

Saima pujottelihe kuin kärppä puiden ympärillä, tikapuiden takana ja mutkasi itsensä syrjään aina, kun Aapo tavotti.

Aapon silmät hehkuivat ja veri kiehui.

Saima huomasi sen ja säikähti – mutta samassa uusi aatos leikkasi kuin terävä säilä hänen sydäntään; hän vilkaisi kerran Olliin ja iski sitten silmänsä pojan silmiin. Leikki kävi kiihkeämmäksi ja sulavammaksi. He olivat kuin tuuli ja tulen liekki. Saima lietsoi, ja nuori mies paloi.

Olli poistui kenellekään sanaa sanomatta.

Väki vaihteli katseita – huolestuneita —

Leikkivät etenivät talon päädylle, josta Saima oli aikeessa pujahtaa turvaan omista portaistaan, mutta Aapo saavutti hänet. Saima parahti:

– Ai, Aapo, päästä, ha, ha, sinähän olet hurja, mieletön!

Aapo oli puristanut häntä syliinsä kiihkoisasti. Samassa poika vaaleni, puri hammasta ja päästi Saiman.

Saima juoksi sisään. Olli istui pöydän ääressä jännittyneenä tuijottaen ovea kohti. Hänen laihtuneilla kasvoillaan oli punaa, ja syvissä silmissä paloi outo, kuumeinen hehku.

Saima läheni huohottaen, pehmeillä huulilla hymy, silmissä lempivän hurmainen katse, vartalo notkuva, kuumaa suloa hehkuen, leikissä sulanut syleiltäväksi. Katse Ollin katseessa, huulet lähellä janoovan huulia, rukoillen äänetönnä syleilyä hän kosketti miehensä suuta.

Olli nousi, parahti tukehtuneesti ja työnsi hänet luotaan tylysti ja hoippui huoneeseensa.

Saima jäykistyi, peitti käsiinsä polttavan häpeän punan, joka levisi kasvoilta ja paloi kuumeena koko ruumiissa.

Työnsi kuin esineen luotaan!

Saima suoristihe, heitti ylpeästi päätään ja katsoi eteensä kuin olisi Olli ollut läsnä. Samassa hän äkkiä kääntyi, kuunteli – Olli itki. Jokainen nyyhkytys oli sieluun ja veriin raadellun miehen tuskan äännähdys.

Saima astui miehensä ovea kohti surun ilme kasvoillaan, mutta tyly kosketus poltti vielä hänen ruumiissaan ja kiireesti hän pakeni toiseen huoneeseen.