Hallimajan nuoret

– Se voisi ärsyttää heitä, – sanoi Veronika. – Manu on aina tapaisensa, ei ne muut sentään – .

* * * * *

Sillä aikaa kun sisähuoneissa neuvoteltiin, puhui seurahuoneen pihassa toinen toistansa kiivaampi toisten seutujen lähettiläs ja repäisevät "eläköön" ja "alas" huudot hermostuttivat Veronikaa. Hän oli Mooseksen kanssa neuvotteluissa ja lähti sieltä pihaan puheita kuulemaan. Kun hän tuli ulos, tapasi hän Melun, joka kalpeana seisoi oven vieressä portailla. Joku puhuja oli juuri lopettanut ja nyt kuului jyrisevä "alas" huuto. Seuraava puhuja ehdotti, että mentäisiin Karénille mielenosotusretkelle ja samalla suljettaisiin olutpuoti. Tämän kuultuaan liukui Melu alas portailta, sulloutui tungokseen, ponnisti ja pujottelihe ominaisella notkeudellaan ja voimallaan joukon lävitse ja riensi kotiin.

Karén harppoi levottomana työhuoneessaan. Rouvan päätä särki. Hän ei ollut rahtustakaan nukkunut moneen yöhön, kirkasi pienimmänkin kolauksen kuultuaan ja oli ärtyinen kuin riehaantunut lapsi.

Rolf poltti vimmatusti vahvoja sikaareja ja laski karkeata pilaa roskajoukon räyhäämisestä. Melu kertoi, mitä seurahuoneen pihassa oli päätetty.

– Olisipa täällä vain joku kasakka ja nagaikkoja! – huudahti Rolf uhkaavana.

– Hurskaita toivomuksia. Tosiaankin, voisihan niitä riivatuita hiukan pelottaa, – sanoi Karén kevyesti naurahtaen.

– Ootappas pappa, kyllä minä ne – !

– Jumalan tähden Rolf, jätä se tekemättä! – huudahti Melu. – Te ette ole olleet siellä joukossa, ette tiedä, mitä nyt on tekeillä. Siellä ei leikitä, kaikki on täyttä totta, pelottavaa ja hirvittävää kaikessa pimeydessään. Mistään ei saada luotettavia tietoja, pelkkiä ristiriitaisia huhuja.

– Melu, sinä liioittelet naisten tapaan. Manifestikin on tullut, – sanoi Karén.

– Vahvistamaton toistaiseksi, – vakuutti Melu.

– No, mitä sinä niistä asioista tiedät?

– Enemmän tällä kertaa kuin te täällä kotona. Minä varotan ja pyydän, älkää tehkö mitään hullutuksia, älkää ärsyttäkö kansaa. Verityöt eivät voi olla kaukana, kun päiväkaudet lietsotaan mielettömillä koston ja väkivallan huudoilla.

– Sinä alat olla yhtä hermostunut kuin mamma. Minä lähden ulos, ei tätä ainaista jankutusta jaksa kuulla! – sanoi Rolf.

– Kuule, Rolf kulta, ole järkevä. Minusta tuntuu kun olisimme tehneet heille väärin. Niin, emmehän me ole olutta valmistaneet, mutta sentäänkin – kun pappa – , – sanoi Melu pihassa.

– Älä puhu sillä tavalla papasta! – Rolfin huudossa oli uhkaa. Melu tarttui miehensä käsivarteen.

– Hyödymmehän mekin siitä.

– Sinä puhut kuin roskajoukko.

– Voi älä sano roskajoukoksi. He ovat nyt oikeassa ja me väärässä.

Minä tunnen sen!

– Kuulehan, Melu, menekin sinä heidän joukkoonsa huutamaan alas pappaa ja minua, vaan älä tule sitte enää minun pöytääni! – Rolf irroitti kätensä tylysti Melusta.

– Rolf, sinä et ajattele, mitä sanot!

– Liiankin paljon. Ja minä heille vielä näytän! – Rolf jätti Melun pihaan ja riensi Hallimajaan päin taaksensa katsomatta.

* * * * *

Seuraavan päivän iltapuolella oli taas suuri kokous seurahuoneen pihassa. Melu oli saapunut ajoissa ja seisoi levottomana tungoksessa. Puheet lietsoivat tulta ja vihaa yläluokkaa vastaan. Melusta tuntui kuin olisi ilma ollut täynnä veristä sumua, hätähuutoja ja tuskaa. Tulipunaiset liput roikkuivat tangoissa suorina ja velttoina peittäen valkoiset vaalilauseet, kuin olisivat tällä kertaa tahtoneet ne unhottaa ja ampua pilvistä kultaisen kotkan. Tahtomattaan seurasi Melu tungosta ja joutui yhä lähemmäksi lavaa, jonka kulmissa liput olivat. Joukossa oli levottomuutta, kuiskailtiin, tungettiin sinne tänne. Ahdinko oli kamala. Äkkiä kirkasi naisen ääni portilta: – Kasakat tulevat! – Melua pyörrytti, silmissä musteni ja ihmiset hävisivät, mutta samalla hän pääsi jälleen tajuihinsa, survasi itsensä lavan portaalle, juoksi ylös ja sieppasi lavan kulmasta lipun käsiinsä, heilutti sitä ja huusi luonnottoman kovalla äänellä:

– Kasakoita ei tule, se on pelotusta, valetta! Kasakoita ei tule! – Huutoaan hän jatkoi siksi, kunnes ihmiset rauhoittuivat, alkoivat uskoa ja kysellä.

Silloin Melu häpeissään lujui alas lavalta. Lippu liukui hänen käsistään ja jäi portaille lojumaan. Hän itse hukkui väkijoukkoon, kulki vapisevin polvin, sydän pakahtumaisillaan lyöntien nopeudesta vanhaa, tuttua tietä Härmälän tädin luo. Siellä hän sanatonna ja voimatonna lankesi tädin kaulaan ja itki hillitöntä tuskaa.

Täti silitteli päätä ja vei sohvalle lepäämään, jätti hänet yksin rauhottumaan kyselemättä, utelematta. Itse hän lähti kylälle kuulemaan, mitä oli tapahtunut.

Kun ihmiset olivat selvinneet oman pelkonsa huumauksesta ja päässeet käsittämään, että Melu oli puhunut totta, alettiin kiihkeästi kysellä: mistä sellainen huhu oli lähtenyt?

Onni Hannula nousi lavalle ja selitti sekavassa puheessa, kuinka kapitalistit ennenkin olivat poliisien apuun turvautuneet ja niillä työväkeään kurissa pitäneet. Hän kiihottui yhä selvemmin puhumaan Marckista ja jyrisevä "alas" huuto vahvisti hänen puheensa.

Talvellinen vihamielisyys lakkoajoilta puhkesi nyt ilmi tekoihin. Ruhala, Hannula ja Manu olivat ensimmäisiä rivissä, kun liehuvien lippujen suojassa marssittiin Talvelaan.

Kun Mooses näki kiihtyneen mielialan, ei hän yrittänytkään puhua järkeä. Pieni joukkue lavan edessä oli varmasti päättänyt kostaa. Sen hän tiesi. Hän riennätti Esaa mukaansa Talvelaan.

Mooses ilmoitti ensin asiasta Veronikalle, joka oli viimeisinä päivinä asunut Talvelassa, sillä Marck oli ollut heikko revolverikohtauksen jälkeen "järjestyskomitean" kanssa.

– Mitä pappa sanoisi, jos nyt koko lakkojoukko tulisi tänne Talvelaan? – kysyi Veronika hymyillen.

– Voihan täällä peeveleitten pesässä tapahtua mitä tahansa. Mooses on nolona ja Esa punainen kuin koulupoika, jolla on huono omatunto. No, pojat, tulevatko he?

– Tulevat, – sanoi Mooses silmäillen tielle.

Marck katsoi työhuoneensa akkunasta kansanjoukkoa, joka hajallisena laumana seurasi pientä miesten ryhmää keskellään.

Ilta alkoi jo pimetä ja harmaina haamuina liikuttiin pihassa. Konttorihuoneuston ulko-ovelle kolkutettiin, mutta Marck sanoi: – Ei ketään saa päästää sisälle. Heillä ei ole tällä hetkellä mitään asiaa minulle. – Hän otti laatikostaan revolverin ja antoi Moosekselle toisen ja Esalle kolmannen. – No, pojat, pitäkää puolenne, jos tarvitaan!

Ulkoa kuului epäselvää puhetta, melua ja naurua. Nyt puhui joku

Marckistä.

Mooses lähti keittiön kautta ulos väkijoukkoon.

– Se on Hannulan ääni, – sanoi Esa. – Sanoja en erota.

Samassa huudettiin "alas Marck, piiskuri ja verenimijä!"

– Se oli Manun ääni, – sanoi Esa.

"Alas, alas!" kuului nyt sekavin äänin ja akkunaan jysähti kivi.

Marck seisoi kalpeana keskellä lattiaa asetta puristaen kädessään. Hän sävähti kiven jysäyksestä kuin joku olisi lyönyt häntä vasten kasvoja.

– Voi, pappa, tule pois toiseen, huoneeseen! – rukoili Veronika.

Marck ei kuullut. Kun toinen kivi jysähti akkunaan ja täräytti ruudun rikki, astui hän aukon luo ja ampui aseellaan ilmaan. Laukausta seurasi hurja rähinä ulkona, ja Marck horjui käydessään valkoiseen saliin.

Veronika seurasi häntä levottomana, mutta ei ennättänyt luo, kun Marck äkkiä kaatui lattialle.

Rouva Marck, Esa ja Veronika kantoivat hänet vuoteelleen ja telefonoivat kaupungista lääkäriä.

– Henrik, Henrik! – huuteli hänen vaimonsa epätoivoisena. – Henrik, Henrik, anna joku merkki, voitko kuulla? – He odottivat kaikki henkeä pidätellen. Merkkiä ei tullut.

Esa koetteli suonta. Hän tiesi, että Marck oli kuollut.

– Pappa kulta! – puheli Veronika polvillaan hänen vuoteensa vieressä ja nyyhki.

– Sinä olet niin hiljaa. Mamma, luuletko – luuletko sinä – ?

Äidin kasvoilla oli sanomaton tuska, ja Veronika hiipi hänen luokseen, piilotti päänsä hänen povelleen ja kuiskasi: – Mamma, onko pappa kuollut? – Äiti tuijotti yhä eteensä ja silitteli tyttärensä päätä.

– On, hän on kuollut, – sanoi hän soinnuttomalla äänellä.

Esa jätti äidin ja tyttären mennäkseen taivuttamaan räyhäävää joukkoa jättämään vainaan rauhaan. Kun hän tuli pihalle, oli se tyhjä ja melu kuului maantieltä.

– Mooses! – huuteli Esa. Häntä ei kuulunut. Esa meni naisten luo, jotka sanattomina istuivat lähetysten kadotetun puolison ja isän luona odottaen Moosesta ja lääkäriä.

Oli jo myöhä yö, kun lääkäri saapui hevosella läheisestä kaupungista ja vahvisti, minkä kaikki jo tiesivät, että Marck oli kuollut sydänhalvaukseen.

Mooses oli yhä poissa.

– Minä menen hakemaan Moosesta, – sanoi Esa Veronikalle.

Veronika tavoitti otsaansa. – Missä hän on?

– En tiedä, olen levoton, – sanoi Esa.

– Voi, lähdetään. Minä tulen mukaan!

– Eihän toki. Kyllä minä hänet löydän.

– Minä tahdon tulla mukaan. Voi, pappa parka! Hän ei enää minua tarvitse. Mamma, minä menen Moosesta hakemaan. Tohtori on täällä niin kauan.

Oli jo keskiyö, kun he kulkivat sokkeloisia käytäviä lyhtynsä heikossa valossa.

– Manun täytyy tietää, missä hän on, – sanoi Veronika. – Tule!

– Sinä olet rohkea. Se minun täytyy tunnustaa.

Veronika astui puolijuoksua ja kehoitti Esaa seuraamaan. Manun mökki oli tienvieressä ja Veronika astui nopeasti ovelle, heitti sen auki ja seisoi hämärästi valaistun huoneen kynnyksellä. Esa katsoi hänen olkansa takaa sänkyä kohti kumartuvaa miestä. Se oli Manu. Veronika astui lähemmäksi ja näki tyynyllä kaksi lapsen päätä. Toinen nukkui makeaa unta posket vaaleassa punassa. Toinen oli vahankeltainen, silmät sammuneet ja syvälle kuoppiinsa painuneet ja huulet elottomina hampaisiin kiristyneet. Mies sängyn vieressä lysähti polvilleen, kätki kasvot käsiinsä ja itki, nyyhki kuin herraansa sureva koira pitkään inuen.

Veronika peräytyi Esan luo ja kuiskasi: – Täälläkin on käynyt kuolema.

Tiellä he tapasivat Homperin. – Kyllä minä tielän, ketä herrasväki hakee. Maisteri on teljetty putkaa ja minä olen juuri hakenu Pitkältä avaimet ja nyt männää päästämää. Vai on patruuna kuollu, kuulin juur Pitkältä. Voi, voi tät mänöö, tät mänöö!

– Onko siellä vahdit? – kysyi Esa.

– Minuahaa ne vannotti vahtimaa ja palokelloa soittamaa, jos jokuu tulis. Ja minä lupasi. Mitäs niille hunsvoteille!

– Tietääkö Homperi, onko maisteria lyöty? – kysyi Veronika.

– Lyötykö? Eikös mitä! Nyt on ovi auki. Mooses kuuli äänet ulkoa ja rynnisti raskaan oven selki seljalleen. Hänen kätensä olivat sidotut selän taakse.

– Esa, päästähän tuo naru auki. Ne riivatut sitoivat niin kovaan, että sormeni puutuvat, – sanoi Mooses. – Veronika, oletko sinäkin tullut? – sanoi hän rientäen vaimonsa luo. – Sinä olet niin kummallisen synkkä. Onko mitään tapahtunut?

– Marck on kuollut, – sanoi Esa soinnuttomasti. Mooses painoi Veronikan povelleen. He seisoivat hetken ääneti ja astuivat sitte vaieten Talvelaan.

* * * * *

Marraskuun seitsemäs päivä valkeni hämäränä ja kaameana. Hallimajassa oli suurlakon myrsky asettunut.

Mahtavan vainajan haamu väikkyi vielä kunkin sisäisen silmän edessä, ja tulevaisuus ja sen kultaiset toiveet häipyivät sameaan hämärään. He tunnustivat itsellensä, että Marck oli ollut suuri raivaaja, heidän kaikkien tuki ja pohjan perustaja. Hän oli torjunut kuin kallio ulkonaiset vaarat, seisonut ja jäänyt pystyyn siinä, missä muut ympärillä horjuivat ja kaatuivat. Hän oli osannut tehdä ja teettää työtä ja pitää koossa uppiniskaisia joukkoja.

Kansa ajatteli levottomana Hallimajan tulevaa kohtaloa, sillä se oli heidän kohtalonsa. Vielä kerran vaelsivat he seurahuoneen pihaan kuulemaan manifestia, jonka vahvistus nyt oli saapunut.

Kun Mooses astui lavalle, jännittyi hiljaisen kansan tarkkaavaisuus. Hyvä- ja alas-huudot unohtuivat. Rautainen todellisuus karkoitti kaikki punaiset toiveet kultaisen kotkan iskemisestä taivaalta. Pingottuneet kasvot laukesivat punaisten riveissä alakuloisiksi ja rajut haaveet saivat kuolettavan iskun. Vallaton leikki – oliko se nyt päätettävä? Laimealla hyvä-huudolla otettiin vastaan Suomen suuren ja ihanan voiton sanoma.

Pihan toiselta laidalta kajahti "Maamme", mutta toisella puolella järjestyi vankka rivi tulipunaisten lippujen suojaan. Se kulki työväen marssin tahdissa halki Hallimajan, nousi harjanteelle, jossa sen lipputangot uhmaten kohosivat kohti taivasta ja laulun mahti paisutti rintoja. He olivat kerran kuulleet kultaisen kotkan siipien suhahduksen. Se oli sytyttänyt kuuman taistelukiihkon. Sen silmä oli hehkunut ja ampunut tulisen nuolen. Se nuoli rinnassaan he kulkivat riveissä harjua pitkin.