Kitobni o'qish: «Naisia», sahifa 6
LIHAVA JA LAIHA
Nikolain rautatieasemalla tapasi kaksi toveria toisensa. Toinen oli lihava toinen laiha. Lihava oli juuri syönyt päivällistä asemalla ja hänen rasvaiset huulensa hohtivat vielä kuin kaksi kypsää kirsikkaa. Hänestä levisi sherryn ja fleurs d'orange'n tuoksua. Laiha oli vastikään astunut vaunusta ja hänellä oli suuri taakka matkalaukkuja, myttyjä ja laatikoita. Hän haisi sianrasvalta ja kahvisakalta. Hänen selkänsä takaa katselivat hoikka ja pitkäleukainen nainen – hänen vaimonsa, ja pitkäkasvuinen, sinisilmäinen lukiolainen – hänen poikansa.
– Porfirij! huudahti lihava huomattuaan laihan. Sinäkö se olet? Veli hopea! Pitkästä aikaa!
– Hyvänen aika! ihmetteli laiha. Misha! Lapsuuteni ystävä! Mistä sinä ilmestyit?
Toverit suutelivat kolmeen kertaan ja katsoivat kyynelsilmin toisiaan.
Molemmat tunsivat suloista liikutusta.
– Hyvä, rakas!.. alkoi laiha suutelun jälkeen. Tätä en olisi uskonut! Tämäpä vasta yllätys! Mutta katsohan nyt minua oikein! Yhtä pulska kuin ennenkin! Samanlainen velikulta ja keikari! Oi hyvä Jumala! Entä sinä? Rikas? Naimisissa? Minä olen aviomies, kuten näet… Niin, tämä on minun vaimoni, Loviisa, syntyään Wanzenbach… luterilainen… Ja tämä on poikani Nafanael, kolmasluokkalainen. Kuulehan Nafanael, tämä on minun lapsuuteni ystävä! Yhdessä kävimme lukiota!
Nafanael ajatteli hetken ja otti lakin päästään.
– Niin, yhdessä kävimme koulua! jatkoi laiha. Muistatko, kuinka sinua kiusasivat? Haukkuivat sinua Herostrateeksi, kun poltit koulun kirjan paperossilla, ja minua Efialteeksi, koska mielelläni kielittelin. Hohhoo!.. Lapsia olimme! Älä kainostele, Nafanael! Tulehan lähemmäksi setää… Ja tämä on minun vaimoni, syntyään Wanzenbach… luterilainen.
Nafael ajatteli taas ja kätkeytyi isänsä selän taa.
– Mitä sinulle muuten kuuluu, hyvä ystäväni? kysyi lihava katsoen innostuneena ystävää. Palveletko jossakin? Oletko kohonnut?
– Palvelenhan minä, ystäväni! Kollegiasessori olen jo toista vuotta ja minulla on Stanislauskin rinnassani. Palkka on pieni, mutta mitäs siitä! Vaimoni antaa musiikkitunteja, minä valmistan yksityisesti sikarikoteloita. Mainioita koteloita! Myyn niitä ruplasta kappaleen, mutta jos joku ottaa kymmenen kappaletta tai enemmän, niin sille, näet, annan alennusta. Olemmehan kutakuinkin tulleet toimeen. Palvelin, tiedätkös, departementissa, mutta nyt on minut nimitetty tänne saman virkakunnan osastopäälliköksi. Täällä tulen nyt palvelemaan. Entä sinä? Ethän vain liene jo valtioneuvos? Mitä?
– Ei, hyvä ystäväni, nosta korkeammalle, vastasi lihava. Minä olen salaneuvos… Kaksi tähteä omistan.
Yhtäkkiä laiha kalpeni, jäykistyi ja pian senjälkeen hänen kasvonsa vetäytyivät leveään hymyyn. Näytti siltä kuin hänen silmistään olisi suitsunut säkeniä. Itse hän painui kokoon, kyyristyi… Hänen matkalaukkunsa, myttynsä ja laatikkonsa näyttivät kutistuvan… Vaimon pitkä leuka venyi vieläkin pitemmäksi. Nafanael asettui rintama-asentoon ja napitti lukiolaispukunsa kiinni…
– Minä, teidän ylhäisyytenne… sihisi laiha. Hyvin hauskaa!.. Lapsuuden ystävä, saattaa sanoa… ja yhtäkkiä sellainen ylimys! Hi – hi – hii!
– Riittää! pahoitteli lihava. Mitä tuo tuollainen on? Lapsuuden ystäviä olemme – mitäpä siis mokomasta virkakunnioituksesta!
– Hyvänen aika!.. Mitä te nyt?.. hihitti laiha kyyristyen yhä enemmän. Teidän ylhäisyytenne suosiollinen huomaavaisuus… ikäänkuin elähyttävän kosteuden tavoin… Tässä, teidän ylhäisyytenne, on minun poikani Nafanael… vaimoni, luterilainen…
Lihava yritti vastustella, mutta laihan kasvojen ilmeessä oli niin paljon hartautta, imelyyttä ja pokkuroivaa hapatusta, että häntä oikein ylenannatti. Hän käänsi päänsä pois ojentaen laihalle kätensä jäähyväisiksi.
Laiha puristi ojennetun käden kolmea sormea, kumarsi koko vartalollaan ja hihitti kuin kiinalainen: hi – hi – hii… Vaimo hymyili. Nafanael kumartuessaan kaapaisi jalkaansa ja pudotti hätääntyneenä lakkinsa. Kaikki kolme olivat suloisen huumauksen vallassa.
VOITTOLIPPU
Ivan Dmitritsh, keskisäädyn mies, joka perheineen vuosittain kuluttaa tuhatkaksisataa ruplaa ja on sangen tyytyväinen kohtaloonsa, istuutui kerran illallisen jälkeen sohvaan ja alkoi lukea sanomalehteä.
– Minä olen kokonaan unohtanut silmätä tämänpäiväistä lehteä, virkkoi hänen vaimonsa korjatessaan astioita illallispöydästä. Katsohan, eikö siellä ole arvontaluetteloa?
– Näkyy olevan, vastasi Ivan Dmitritsh. Mutta eikö sinun lippusi ole jäänyt lunastamatta pantista?
– Ei ole. Tiistaina maksoin korot.
– Mikä numero?
– Sarja 9499, numero 26.
– Vai niin… katsotaanpa… 9499 ja 26.
Ivan Dmitritsh ei uskonut arpajaisonneen eikä olisi toisinaan mistään hinnasta ruvennut katsomaan arvontaluetteloa, mutta nyt työn puutteessa ja lehden ollessa juuri käsissä hän alkoi kuljettaa sormeaan pitkin sarjanumeroita ylhäältä alas. Ja heti, ikäänkuin rangaistukseksi hänen epäuskostaan, osui toisen numerojonon yläpäässä selvästi hänen silmiinsä numero 9499! Mutta katsomatta vieressä olevaa voittonumeroa hän hätäisesti laski lehden polvilleen – hän ei ollut selvillä itsestään, miksi niin teki – ja tunsi sydänalassaan suloista viileyttä, ikäänkuin joku olisi kaatanut kylmää vettä hänen päälleen. Tuntui hivelevältä, peloittavalta, suloiselta!
– Masha! 9499 on luettelossa! sanoi hän kolkosti.
Vaimo katsoi hänen ihmetteleviä, säikähtyneitä kasvojaan ja ymmärsi, että hän ei laskenut leikkiä.
– 9499? kysyi hän kalveten ja laskien kokoonkäärityn pöytäliinan pöydälle.
– Niin, niin… Ihan totta!
– Entä voiton numero?
– Aivan oikein… vielä voiton numero… Mutta maltahan! Onhan sarjan numero siis kuitenkin sama. Ainakin se, näet…
Ivan Dmitritsh katsoi vaimoaan ja hymyili leveästi, mielettömästi kuin lapsi, jolle näytetään kaunista kapinetta. Vaimo hymyili myöskin; hänestä oli mieluista, että hänen miehensä mainitsi ainoastaan sarjan numeron eikä hätäillyt tuohon onnelliseen voittoon nähden. Kiusata ja yllyttää itseään mahdollisen onnen toivolla, se on samalla sekä suloista että ilkeätä!
– Sarjan numero on sama, virkkoi Ivan Dmitritsh pitkänpuoleisen vaitiolon jälkeen. Saattaa siis olla mahdollista että voitamme. Se siis on kuin onkin mahdollista!
– No, katsohan nyt!
– Maltahan! Kyllä me vielä ehdimme vapautua lumouksesta. Se oli toisen rivin yläpäässä; voiton suuruus on siis 75,000 ruplaa. Se ei olekaan enää mikään tavallinen raha, vaan kapitaali, voima! Ajatteleppas, kun yhtäkkiä katson luetteloa, niin siinä saattaakin olla – 26! Entä jos todellakin voitamme?
Aviopuolisot alkoivat nauraa ja katselivat pitkän aikaa toisiinsa. Onnen mahdollisuus hämmensi heidät siinä määrin, etteivät he osanneet haaveilla eikä sanoa, mitä varten he tarvitsevat nuo 75,000, mitä ostavat, minne matkustavat. He ajattelivat vain numeroita 9499 ja 75,000, kuvittelivat niitä mielessään, mutta itse onnea, joka oli niin lähellä, sitä he eivät ajatelleet.
Ivan Dmitritsh astui sanomalehti kädessä muutaman kerran huoneen nurkasta toiseen ja tyynnyttyään ensi innostuksesta alkoi vähitellen haaveilla.
– Entä jos olemme voittaneet? sanoi hän. Sehän merkitsisi meille uutta elämää, täydellistä muutosta! Arpalippu on sinun, mutta jos se olisi minun, niin minä ennen kaikkea ostaisin 25 tuhatta maksavan maatilan; 10 tuhatta menisi siitä johtuviin menoihin: kuntoonpano, muutto, velkojen maksu y.m. Jäljellä olevat 40 tuhatta pankkiin korkoja kasvamaan.
– Niin, maatila… se olisi erinomaista! sanoi vaimo laskien kätensä polvilleen.
– Jossakin Tulan tai Orelin kuvernementissä… Ensiksikin, huvila olisi silloin tarpeeton, toiseksi, maatilasta olisi aina sentään tuloja.
Ja hänen mielikuvituksessaan alkaa väikkyä kuvia toinen toistaan kauniimpia, runollisempia, ja kaikissa näissä kuvissa hän näkee itsensä kylläisenä, rauhallisena, terveenä, hänen on lämmin, jopa kuumakin! Syötyään jääkylmää kaljakeittoa hän makaa maha pystyssä polttavalla hiekalla aivan joen partaalla tai loikoo puutarhassa lehmuksen alla… On helle… Hänen pikku poikansa ja tyttärensä ryömivät vieressä, kuopivat hiekkaa tai pyydystelevät kuoriaisia ruohon seasta. Hän uneksii suloisesti, ei ajattele mitään ja tuntee koko ruumiissaan, ettei hänen tarvitse mennä virkaansa tänään, ei huomenna eikä ylihuomenna. Ja jos loikoileminen kyllästyttää, niin hän menee heinäniitylle tai metsään sieniä poimimaan ja katselee, kuinka talonpojat vetävät nuottaa. Kun aurinko rupeaa laskemaan, ottaa hän hurstin ja saippuan ja tallustaa uimahuoneelle, jossa riisuutuu vitkaan, hieroo pitkän aikaa kämmenpohjilla paljasta rintaansa ja laskeutuu veteen. Vedessä himmeitten saippuarenkaitten ympärillä häärii pieniä kaloja, huojuu vihreitä vesikasveja. Kylvyn jälkeen tee kerman ja voirinkelien kera… Illalla kävely ja "skruuvi" naapurien kanssa.
– Tosiaankin, ostaa maatila, se olisi mainio asia, juttelee vaimo myöskin haaveillen, ja hänen kasvoistaan näkyy, että hän on hurmaantunut ajatuksistaan.
Ivan Dmitritsh kuvittelee syksyä sateineen, kylmine iltoineen ja takasuvineen. Tähän aikaan pitää varta vasten kävellä kauemmin puutarhassa, vihannestarhassa, joen rannalla, jotta tulisi vilu, ja sitten ottaa aika ryyppy viinaa ja haukata suolattua sientä tai kuminoitua kurkkua ja – toinen ryyppy. Lapset tulevat vihannestarhasta ja tuovat mukanaan porkkanoita ja retikoita, jotka tuoksuvat tuoreelle mullalle… Myöhemmin sopii heittäytyä mukavasti sohvalle ja selailla hätäilemättä jotakin kuvalehteä, peittää sitten kasvot lehdellä, avata liivinnapit, nukahtaa…
Takasuven mentyä seuraa synkkä sateinen aika. Sataa päivällä, sataa yöllä, alastomat puut valittavat, tuuli on kostea ja kylmä. Koirat, hevoset, kanat – kaikki on märkää, alakuloista, pelokasta. Ei voi missään kävellä, ulos ei voi mennä, päivät pitkät pitää astella huoneessa nurkasta toiseen ja katsella surullisena sameihin ikkunoihin. – On ikävä!
Ivan Dmitritsh pysähtyi ja katsoi vaimoonsa. – Tiedätkös, Masha, minä matkustaisin ulkomaille, virkkoi hän.
Ja hän alkoi tuumailla sitä, kuinka hauskaa olisi syysmyöhällä matkustaa ulkomaille, jonnekin etelä-Ranskaan, Italiaan… Intiaan!
– Minä matkustaisin myöskin aivan varmasti ulkomaille, sanoi vaimo.
No, katso nyt sitä numeroa!
– Maltahan! Odotahan…
Hän asteli edelleen pitkin huonetta ja ajatteli. Hänen mieleensä juolahti: entä jos vaimoni todellakin matkustaa ulkomaille? Yksin olisi paljon hauskempi matkustaa tai sitten sellaisten iloisten, huolettomien naisten seurassa, jotka elävät hetkestä hetkeen, eikä sellaisten, jotka pitkin matkaa ajattelevat ja puhuvat lapsista, huokailevat, säikähtyvät ja pitävät vavisten kiinni jokaisesta kopeekasta. Ivan Dmitritsh näki vaimonsa istumassa rautatievaunussa keskellä myttyjä, koreja, kääröjä; Masha huokailee ja valittaa, että hänen päänsä on tullut kipeäksi matkustamisesta, että häneltä on huvennut paljon rahaa. Vähän väliä pitää juosta asemalle hakemaan kuumaa vettä, voileipä… Hän ei voi syödä päivällistä, koska se maksaa paljon…
"Hän laskisi jokaisen kopeekan, minkä minä menettäisin", ajatteli Ivan Dmitritsh katsoen vaimoonsa. "Onhan voittolippu hänen eikä minun! Ja miksi hän matkustaisi ulkomaille? Mitä hän siellä näkisi? Istuisi varmaan hotellissa eikä päästäisi minua luotaan… Kyllä tiedän!"
Ja ensi kertaa hän huomasi vaimonsa vanhentuneen, rumentuneen, haisevan keittiölle, mutta itse hän oli vielä nuori, terve, virkeä, vaikka toisiin naimisiin menisi.
"Onhan tämä kaikki joutavaa, typerää", ajatteli hän, "mutta kuitenkin… mitä hän ulkomailla tekisi? Mitä hän siellä ymmärtää. Mutta kyllä hän varmaan matkustaisi… Sen uskon. Ja Napoli olisi hänen mielestään samanlainen kuin joku venäläinen maaseutukaupunki. Minua vain matkalla häiritsisi, mokomakin. Olisin aivan riippuvainen hänestä. Kuvittelenpa, kuinka hän rahat saatuaan heti kätkisi ne akkaväen tavan mukaan seitsemän lukon taa. Hän kätkisi ne minultakin… Sukulaisilleen hän kyllä antaisi, mutta minulle ei kopeekkaakaan…"
Ja Ivan Dmitritshin mieleen muistui vaimonsa sukulaisjoukko. Kun kaikki nuo veljet, sisaret, tädit, sedät saavat kuulia voitosta, niin he alkavat lähennellä, kerjäläisten tavoin kumarrella, hymyillä makeasti, teeskennellä… Inhoittavia, kurjia ihmisiä! Jos heille antaa, niin he pyytävät enemmän ja jos heiltä kieltää, niin he kiroavat, juoruavat ja vehkeilevät kaikin tavoin.
Ivan Dmitritshin muistellessa sukulaisia, heidän kasvonsa, joita hän ennen oli katsonut välinpitämättömästi, näyttivät hänestä nyt vastenmielisiltä, ilkeiltä.'
"Iljettäviä matelijoita!" ajatteli hän.
Ja hänen vaimonsa kasvot alkoivat myöskin näyttää vastenmielisiltä, ilkeiltä. Hänen mielessään alkoi kiehua kiukku vaimoa vastaan ja hän ajatteli vahingoniloisesti:
"Tuo ei ymmärrä rahoista mitään ja juuri siksi on saita. Jos hän voittaisi, niin sataa ruplaa enempää hän ei minulle antaisi ja loput – lukon taa."
Eikä hän katsonut enää vaimoonsa hymyillen, vaan vihamielisesti. Ja vaimo katsoi myöskin vihaisesti ja pahansuovasti mieheensä. Mashallakin oli omat loistavat haaveensa tulevaisuudesta, omat suunnitelmansa, omat ajatuksensa; hän ymmärsi mainiosti, mitä hänen miehensä kuvitteli mielessään. Hän tiesi, kuka ensimmäisenä ojentaisi kouransa hänen voittoaan kohti.
"Kyllä kelpaa haaveksia toisen laskuun!" puhui hänen katseensa. "Ei, älä luulekkaan!"
Mies ymmärsi hänen katseensa; viha paisui hänen rinnassaan ja tehdäkseen kiusaa vaimolleen hän silmäili hätäisesti sanomalehden neljättä sivua ja lausui juhlallisesti:
– Sarja 9499, numero 46! Eikä 26!
Toivo ja viha katosivat samassa. Ivan Dmitritshin ja hänen vaimonsa mielestä heidän huoneensa olivat pimeitä, ahtaita ja mataloita, illallinen, jonka he juuri olivat syöneet – ravitsematon ja vatsaa rasittava, illat pitkät ja ikävät…
– Piru ties! pääsi Ivan Dmitritshiltä, joka rupesi juonittelemaan. Minne astutkin, joka puolella on paperinpalasia, murenia ja kuoria… Huoneita ei lakaista koskaan! Kyllä tästä täytyy, piru vieköön, lähteä iäksi päiviksi. Menen matkoihini ja hirtän itseni ensimmäiseen puuhun, mikä eteeni osuu.
VIERAALLA MAALLA
On sunnuntai, kesäpäivä. Tilanomistaja Kamyshev istuu ruokasalissaan runsaan aamiaispöydän ääressä syöden hitaasti. Siisti, sileäksi ajeltu vanha ranskalainen herrasmies, nimeltä Champoun söi yhdessä hänen kanssaan. Tämä Champoun on kerran ollut kotiopettajana Kamyshevilla, opettanut tämän lapsille hyviä tapoja, huolellista ranskankielen ääntämistä ja tanssia. Kun sitten Kamyshevin lapset kasvoivat miehiksi ja tulivat luutnanteiksi, Champoun jäi taloon jonkinlaiseksi miespuoliseksi seuranaiseksi. Entisen kotiopettajan tehtävät eivät ole vaikeat. Hänen pitää pukeutua sopivasti, tuoksua hajuvesille, kuunnella Kamyshevin joutavaa lörpötystä, syödä, juoda, nukkua – eikä mitään muuta. Tästä kaikesta hän saa asunnon, ruoan, sekä palkan, jota ei ole tarkemmin määrätty.
Kamyshev syö ja jaarittelee tapansa mukaan.
– Tuli ja leimaus! huutaa hän pyyhkien kyyneleitä, joita sinapilla paksusti voideltu liikkiöpalanen on nostanut silmiin. Uh! Tuntuipa se ihan luissa ja ytimissä! Teidän ranskalainen sinappinne ei vaikuta näin voimakkaasti, vaikka sitä söisi kokonaisen pullon.
– Toiset pitävät ranskalaisesta toiset venäläisestä, virkkoi Champoun lempeästi.
– Ranskalaisesta sinapista eivät pidä ketkään muut kuin ranskalaiset. Ja mitä ranskalaiselle tarjootkin – kaiken hän syö: sammakoita, rottia, torakoita… brr! Te, esimerkiksi, ette pidä tästä sianliikkiostä, koska se on venäläistä, mutta annetaanpas teille paistettua lasia ja sanotaan, että se on ranskalaista, niin te söisitte sen, vieläpä huulianne maiskuttaisitte… Teidän mielestänne on kaikki venäläinen iljettävää.
– En sano niin.
– Kaikki venäläinen on iljettävää, mutta ranskalainen – oh, c'est très joli! [Oi, se on kaunista.] Teidän mielestänne ei ole olemassa parempaa maata kuin Ranska, mutta minusta… niin, mitä on Ranska oikeastaan? Palanen maata! Lähetäppä sinne venäläinen nimismies, niin hän jo kuukauden kuluttua pyytää siirtoa: ei ole missä liikkua! Koko Ranskan ympäri voi matkustaa yhdessä päivässä, mutta kun meillä menet portista ulos, niin et näe äärtä missään! Matkustat ja matkustat…
– Niin, monsieur, Venäjä on tavattoman laaja.
– Niin on!.. Teidän mielestänne ei ole sen parempia ihmisiä kuin ranskalaiset. Oppinut, viisas kansa! Sivistynyt! Myönnän sen, ranskalaiset ovat kaikki oppineita, siroja käytökseltään… se on totta… Ranskalainen ei käyttäydy koskaan moukkamaisesti: hän tarjoaa naiselle tuolin silloin kun pitää, ei ala syödä rapuja kahvelilla, ei syljeskele lattialle, mutta… sitä oikeata henkeä hänessä ei kuitenkaan ole! Minä en osaa sitä teille oikein selittää, mutta mitenkä nyt sanoisin… ranskalaisessa ei ole mitään sellaista… (puhuja liikuttaa sormiaan) sellaista… juridillista. Muistan lukeneeni jostakin, että kaikki teidän järkenne on kirjoista kotoisin, mutta meillä on järki synnynnäistä. Jos venäläiselle opetetaan tieteitä niinkuin pitää, ei yksikään teidän professoreistanne vedä hänelle vertoja.
– Ehkä… virkkoi Champoun ikäänkuin vasten tahtoaan.
– Ei: ehkä, vaan: varmaan! Eikä siinä ole mitään virnisteltävää; puhun totta! Venäläinen järki on keksivää laatua! Mutta se ei saa kehittyä vapaasti eikä venäläinen osaa ylistää… Jos hän jotakin keksii, niin hän joko särkee sen tai antaa lapsille leikkikaluksi. Mutta kun teidän ranskalaisenne keksii jonkin joutavan vehkeen, niin hän huutaa siitä heti ympäri maailmaa. Äskettäin teki kyytimieheni Joonas ihmisen puusta: kun veti sitä langasta, niin se käyttäytyi hävyttömästi. Joonas ei kuitenkaan kehu itseään. Yleensä… en pidä ranskalaisista. Minä en puhu teistä, vaan, vaan yleensä… Siveetöntä kansaa! Ulkomuodoltaan he ovat kyllä ihmisten kaltaisia, mutta elävät kuin koirat… Esimerkiksi mitä avioliittoon tulee. Kun venäläinen menee naimisiin, niin hän kiintyy vaimoonsa eikä siinä ole enää sen pitempiä puheita, mutta teillä – piru ties mitä siellä tapahtuukaan. Mies istuu päiväkaudet kahvilassa ja vaimo ottaa koko talon täydeltä miesvieraita ja kuhertelee heidän kanssaan.
– Se ei ole totta! pääsee kiivastuneelta Champounilta. Ranskassa on perheaate korkealla!
– Kyllä me sen aatteen tiedämme! Luulisi teidän häpeävän puolustaa sellaista. Jos puolueettomasti tuomitsee, niin sikoja ovat, sikoja. Saksalaiset ansaitsevat todella kiitoksen siitä, että antoivat heille selkään. Kiitos saksalaisten! Jumala suokoon heille terveyttä…
– Siinä tapauksessa, monsieur, minä en ymmärrä, vastasi ranskalainen kohottautuen säihkyvin silmin, miksi pidätte minua talossanne, jos kerran vihaatte ranskalaisia?
– Minne minä teidät panisin?
– Antakaa minun mennä, niin matkustan Ranskaan!
– Mitä – ä? Eihän teitä enää Ranskaan takaisin päästetä? Tehän olette isänmaan petturi! Milloin on teistä Napoleon suuri mies, milloin Gambetta… piru teistä selvän ottakoon!
– Monsieur, vastaa Champoun ranskaksi käännellen ja taitellen lautasliinaa käsissään. Tämän suurempaa loukkausta ei olisi edes pahin viholliseni voinut sanoa minulle. Meidän välillämme on kaikki lopussa!
Ja tehtyään kädellään traagillisen liikkeen ranskalainen viskaa teatterimaisesti lautasliinansa pöydälle ja poistuu arvokkaasti.
Kolmisen tunnin kuluttua on ruokapöytä katettu uudelleen ja palvelija tarjoaa päivällistä. Kamyshev istuutuu pöytään yksinään. Kulautettuaan eturyypyn hänessä herää himo jaaritella. Tekee kovasti mieli piestä kieltä, mutta ei ole kuuntelijaa.
– Mitä Alfons Ludovikovitsh tekee? kysyy hän palvelijalta.
– Kokoaa tavaroitaan matkalaukkuun.
– Voi sitä hupsua… Herra varjele! ihmettelee Kamyshev ja menee ranskalaisen luo.
Champoun istuu keskellä huoneensa lattiaa ja asettelee vapisevin käsin matkalaukkuun liinavaatteita, hajuvesipulloja, rukouskirjoja, housunkannattimia, kaulaliinoja… Koko hänen säädyllinen olentonsa, matkalaukku, sänky ja pöytä ikäänkuin huokuvat kauneutta ja naisellisuutta. Hänen sinisistä silmistään tipahtelee suuria kyyneleitä matkalaukkuun.
– Minnekkä te nyt?.. kysyy Kamyshev hetkisen kuluttua.
Ranskalainen vaikenee.
– Aiotteko matkustaa? jatkaa Kamyshev. Niin… kuten tiedätte… Minä en tahdo teitä pidättää… Mutta mikä omituisinta: kuinka te voitte matkustaa ilman passia? Muistattehan, että minä kadotin passinne kerran. Työnsin sen jonnekin paperien väliin… ja niin se katosi… Ja meillä vallitsee ankara kuri passeihin nähden. Ette ennätä edes viittä virstaa ajaa, kun teidät yhtäkkiä siepataan kiinni.
Champoun kohottaa päänsä ja katsoo Kamysheviin epäluuloisesti.
– Niin… saattepa nähdä, että huomaavat jo kasvoistanne teidän olevan passitta… ja heti: kuka olette? Alfons Champoun! Kyllä me nuo Alfonsit ja Champounit tunnemme! Ehkä suvaitsette vankikomppanian mukaan Siperiaan!
– Te laskette kai leikkiä?
– Miksi minä tässä leikkiä laskemaan!.. Siihen ei ole nyt syytä! Mutta muistakaa: älkää sitten uikuttako älkääkä kirjoittako minulle avunpyyntökirjeitä… Minä en räpäytä silmiäni, kun teidät viedään kahleissa ohitseni!
Champoun ryntää pystyyn, kalpenee ja alkaa harpata pitkin kamarinsa lattiaa silmät suurina päässä.
– Mitä te teette minulle?! huutaa hän tarttuen epätoivoisena kaksin käsin päähänsä. Hyvä Jumala! Oh! Kirottu olkoon se hetki, jolloin mieleeni juolahti turmiollinen ajatus jättää isänmaani!
– No, no, no… minähän laskin leikkiä! sanoo Kamyshev matalammalla äänellä. Kummallinen mies, kun ei leikkiä ymmärrä! Eihän teidän kanssanne voi jutellakaan!
– Rakas ystäväni! vikisee Champoun Kamyshevin äänestä rauhoittuneena. Minä vannon, että olen mieltynyt Venäjään, teihin ja teidän lapsiinne… Minun olisi yhtä raskasta jättää teidät kuin jättää tämä elämä! Mutta jokainen sananne viiltää sydäntäni!
– Hyvänen aika! Jos minä ranskalaista haukun, niin miksi te siitä loukkaannutte? Ketä me emme haukkuisi? Kaikkien pitäisi siis loukkaantua! Te olette todella omituinen! Ottakaapa esimerkkiä Lasar Isakitshista, maatilani vuokraajasta… Minä häntä jos jotenkin… kepitän ja rökitän… milloin saparosta milloin niskasta… eikä hän loukkaannu lainkaan!
– Mutta hän onkin orja! Kopeekasta hän on valmis mihin alhaiseen tekoon hyvänsä!
– No, no, no!.. riittää!.. Menkäämme päivällistä syömään! Rauhaa ja sopua!
Champoun puuteroi itkettyneitä kasvojaan ja menee Kamyshevin kanssa ruokasaliin. Ensimmäisen ruokalajin he syövät vaieten, toisen jälkeen alkaa sama juttu, eikä Champounin kärsimyksillä näy olevan loppua.
