Kaksikymmentä: novellikokoelma

Samppanja

(Rappiolle joutuneen kertomus.)

Sinä vuonna, jolloin kertomukseni alkaa, minä palvelin päällikkönä eräällä meidän lounaisten rautateittemme pysäkillä. Oliko minun hauska siellä olla vai ikävä, sen voitte päättää siitä, että pysäkin ympärillä kahdenkymmenen virstan matkalla ei ollut ainoatakaan ihmisasuntoa, ei innostuttavaa naista, eikä kunnon kapakkaa, ja minä olin siihen aikaan nuori, voimakas, tulinen, hupsu ja typerä. Ainoana huvituksenani olivat matkustajajunien ikkunat ja sikunaviina, johon juutalaiset sekottivat mausteita. Tapahtuipa, että nähtyäni vilahdukselta vaunun ikkunassa naisen pään, minä kivettyneenä tuijotin junan perään siksi kunnes se muuttui tuskin näkyväksi pisteeksi. Toisinaan taas join minä minkä jaksoin tuota vastenmielistä viinaa, tulin hurjaan humalaan enkä huomannutkaan kuinka ikävät hetket ja pitkät päivät kuluivat. Minuun, pohjan poikaan, vaikutti aava aro kuin hyljätty tatarilainen hautausmaa. Kesällä sen juhlallinen hiljaisuus – heinäsirkkojen yksitoikkoinen sirinä, läpihohtava kuun valo, jolta ei voinut minnekään piiloutua, – herätti minussa alakuloista surua ja talvella aron lumivalkeus kylmine kaukaisuuksineen, pitkät yöt ja susien ulvonta rasittivat minua kuin paha painajainen.

Pysäkillä asui useita ihmisiä: minä vaimoineni, kuuro, risatautinen sähköttäjä ja kolme varvaa. Minun apulaiseni, nuori, keuhkotautinen mies, oli matkustanut heikkoa terveyttään hoitamaan kaupunkiin, jossa hän oleskeli useita kuukausia, jättäen minulle virkatehtävänsä sekä palkkansa. Lapsia ei meillä ollut, vieraita ei millään keinolla saattanut houkutella luoksemme ja itse voin matkustaa vieraihin vain virkatoverieni luo, eikä sinnekään useammin kuin kerran kuussa. Yleensä oli elämä mitä ikävintä.

Muistan, kuinka vaimoni kanssa odotin uuden vuoden alkua. Me istuimme pöydän ääressä, söimme vitkaan ja kuuntelimme kuuron sähköttäjän yksitoikkoista naputusta koneellaan viereisessä huoneessa. Minä olin jo ottanut viisi ryyppyä viinaa ja istuin pää raskaana käsien nojassa tuumien voittamatonta ikävääni. Vaimoni istui vieressä katsoen lakkaamatta minuun sellaisen naisen tavoin, jolla tässä maailmassa ei ole mitään muuta kuin kaunis mies. Hän rakasti minua mielettömästi, orjallisesti eikä ainoastaan minun kauneuttani tai sieluani, vaan myöskin minun vikojani, pahuuttani ja ikävääni, vieläpä minun julmuuttanikin, kun minä juovuspäissäni, tietämättä kenelle olisin purkanut pahaa sisuani kiusasin häntä soimauksillani.

Huolimatta ikävästä, joka minua kalvoi, me valmistauduimme vastaanottamaan uutta vuotta tavallista juhlallisemmin ja odotimme keskiyötä jonkun verran kärsimättöminä. Seikka oli se, että meillä sattui olemaan kaksi pulloa samppanjaa, oikeata "Clicot'a", jotka olin syksyllä voittanut vedonlyönnillä ratapäälliköltä, ollessani hänen luonaan ristiäisillä. Kun koulussa matematiikan tunnilla, jolloin ilmakin ikävästä tuntuu painostuvan, perhonen sattuu lentämään avatun ikkunan kautta luokkaan, niin pojat heti alkavat ravistella päitään ja uteliaina seurata sen lentoa, aivan kuin se ei olisikaan mikään perhonen, vaan jokin uutuus, merkillisyys. Samalla tavalla huvitti meitä nuo kaksi samppanjapulloa, jouduttuaan sattumalta meidän ikävälle pysäkillemme. Me vaikenimme katsellen milloin kelloon milloin pulloihin.

Kun kello oli viittä vailla kaksitoista, niin minä aloin avata pulloa hitaasti. En tiedä, olinko viinasta heikontunut vai pullo kosteudesta liukas, sen ainakin muistan, että tulppa pamahtaen lensi kattoon ja pullo suljahti käsistäni permannolle. Juomalasillinen samppanjaa oli juossut maahan, kun minä sieppasin pullon ja sain sen kihisevän kidan sormellani tukituksi.

– No niin, onnellista uutta vuotta! – sanoin minä kaataen kahteen lasiin. – Terveydeksi!

Vaimoni otti lasinsa ja katsoi minuun pelästyneenä. Hänen kalpeille kasvoilleen nousi pelon ilme.

– Sinä pudotit pullon? – kysyi hän.

– Pudotin. Kuinka niin?

– Pahasti, – sanoi hän asettaen lasinsa takaisin ja käyden yhä kalpeammaksi. – Paha enne. Se tietää, että onnettomuus kohtaa meitä alkavana vuonna.

– Akkamaista! – huoahdin minä. – Järkevä nainen hourailee kuin vanha lapsenpiika. Juo pois!

– Suokoon Jumala, että se olisi turhaa hourailua, mutta … varmaankin jotakin tapahtuu. Saatpa nähdä!

Eipä hän edes vienyt lasia huulilleen, vaan siirtyi syrjään ja vaipui ajatuksiinsa. Minä sanoin pari kulunutta lauselmaa ennakkoluulosta, join pullon tyhjiin, astelin nurkasta nurkkaan ja menin sitten ulos.

Ulkona vallitsi hiljainen, pakastava yö kaikessa kylmässä, kolkossa kauneudessaan. Kuu ja sen ympärillä kaksi utuista pilvenhattaraa riippuivat liikkumattomina korkealla pysäkin yläpuolella ikäänkuin jotakin odotellen. Sieltä levisi alas heikkoa, väräjävää valoa, joka hennosti, kuin peläten loukkaavansa maan lumivalkoista kainoutta, valaisi kinokset, ratapenkereen… Oli hiljaista.

Minä lähdin rataa pitkin kulkemaan.

"Typerä nainen! – ajattelin katsellessani tuikkivin tähdin siroteltua taivasta. – Vaikkapa otaksuisi, että enteet joskus puhuvat totta, niin mikä onnettomuus voisi meitä kohdata? Se surkeus, joka jo on kestetty tai par'aikaa kestää, on niin suuri, että vaikeata on ajatella mitään pahempaa. Mitä pahaa voisi enää tapahtua kalalle, joka on jo pyydystetty, paistettu ja tarjottu pöytään?"

Korkea, huurteinen poppeli näytti sinertävässä hämärässä jättiläiseltä käärinliinoineen. Se katsoi minua vakavasti ja alakuloisesti ikäänkuin ymmärtäen yksinäisyytensä, kuten minäkin. Katselin sitä kauan.

"Nuoruuteni on hävinnyt kuin tuhka tuuleen, – ajattelin edelleen. – Olin vielä lapsi, kun vanhempani kuolivat; koulusta minut potkittiin pois. Vaikka olen aatelisperheessä syntynyt, en ole saanut kasvatusta enkä sivistystä. Ei ole minulla turvaa, ei omaisia, ei ystäviä eikä innostavaa työtä. En kykene mihinkään ja miehuuteni kukoistuksessa olen kelvannut täyttämään vain pysäkin päällikön viran. Paitsi huonoa menestystä ja kurjuutta, ei elämässäni ole mitään muuta osakseni tullut. Mitä pahaa voisi vielä tapahtua?"

Kaukana syttyi punainen hohde. Juna tuli vastaani. Uinuva aro heräsi sen humua kuulemaan. Minun ajatukseni olivat niin katkeria, että tuntui kuin olisin ajatellut ääneen, kuin sähkölankain surina ja junan humu olisivat toistaneet ajatukseni.

"Mitä pahaa voisi vielä tapahtua? – kysyin itseltäni. – Vaimoni menettäminen? Eipä edes sekään taitaisi niin kauheata olla. Mahdoton on piiloutua omaltatunnoltaan: minä en rakasta vaimoani! Nain hänet kun olin vielä poika pahanen. Nyt olen vielä nuori, voimakas, mutta hän on kuihtunut, vanhentunut, hölmistynyt ja kiireestä kantapäähän täynnä ennakkoluuloja. Mitä hyvää on hänen mauttomassa rakkaudessaan, vajonneessa rinnassaan ja raukeassa katseessaan? Minä siedän, vaan en rakasta häntä. Mitä saattaisi tapahtua? Minun nuoruuteni häviää eikä ole edes nuuskanäpillisen arvoinen. Naiset vilahtavat vain vaunun ikkunoissa kuin lentävät tähdet. Rakkautta en ole tuntenut, enkä tunne nytkään. Menehtyy minun miehuuteni, uljuuteni, sydämellisyyteni… Kaikki häviää, eivätkä minun rikkauteni täällä arolla ole minkään arvoiset."

Juna syöksyi jymisten ohitseni heittäen välinpitämättömästi valoa ympärilleni. Minä näin, kuinka se seisahtui pysäkin viheriäisten tulien luo, seisoi hetken ja riensi eteenpäin. Käytyäni pari virstaa, palaisin takaisin. Surulliset ajatukset eivät heittäneet minua. Niin katkera kuin minun olikin, niin, muistan sen, koetin tahallani tehdä mietteeni vieläkin surullisemmiksi ja synkemmiksi. Lyhytjärkisillä ja itserakkailla ihmisillä on, nähkääs, hetkiä, jolloin tietoisuus siitä, että he ovat onnettomia, tuottaa heille nautintoa ja he keikailevat oman itsensä edessä kärsimyksineen. Paljon oli minun ajatuksissani totta, mutta paljon myöskin järjetöntä, teeskenneltyä ja jotakin poikamaista oli kysymyksessäni: "Mitä pahaa voisi tapahtua?"

– Niin, mitä tapahtuu? – kysyin itseltäni palatessani. – Näyttää siltä kuin kaikki olisi jo kärsitty. Olen sairastanut, kadottanut rahaa, saanut vähän väliä nuhteita päällystöltäni, nähnyt nälkää; juoksipa kerran raivostunut susi pysäkin pihamaalle. Mitä vielä? Minua on solvaistu ja sorrettu … mutta olenhan minäkin puolestani solvaissut muita. Pahantekijänä minä tosiaankaan en ole ollut, mutta siksi minä nähtävästi en kelpaa, koska en pelkää oikeutta.

Nuo kaksi pilvenhattaraa olivat jo vetäytyneet pois kuun luota ja seisoivat nyt jonkun matkan päässä siitä sen näköisinä kuin olisivat kuiskailleet keskenään jotakin, mistä kuun ei pitäisi saada tietää. Kevyt tuulen hengähdys kulki yli aron tuoden kaukana kiitävän junan kumean humun kuuluviin.

Kotona tuli vaimoni minua kynnyksellä vastaan. Hänen silmänsä säteilivät ilosta ja koko kasvonsa hohtivat tyytyväisyyttä.

– Uutinen! – kuiskasi hän. – Mene pian kamariisi ja pue pitkätakki yllesi: meillä on vieras!

– Kuka vieras?

– Äsken juuri saapui täti Natalia Petrovna junalla.

– Kuka Natalia Petrovna?

– Minun setäni Semjon Feodorovitshin vaimo. Sinä et häntä tunne. Hän on kovin hyvä ja sievä…

Kaiketi minä rypistelin kulmakarvojani, koska vaimoni muuttui vakavan näköiseksi ja kuiskasi hätäisesti:

– Olihan se tosin merkillistä, että hän tuli, mutta sinä et saa pahastua, vaan ole ystävällinen. Hänhän on kovin onneton. Setä Semjon Feodorovitsh on paha, oikein hirmuvaltias, jonka kanssa on vaikea tulla toimeen. Hän sanoo viipyvänsä vain kolme päivää luonamme, siksi kun saa kirjeen veljeltään.

Vaimoni kauan vielä kuiskasi kummia loruja hirmuvaltiaasta sedästä, inhimillisestä heikkoudesta yleensä ja nuorista rouvista etenkin, meidän velvollisuudestamme tarjota turvaa kaikille, vieläpä suurille syntisille j.n.e. Ymmärtämättä rahtuakaan, minä puin pitkäntakin ylleni ja menin tekemään tuttavuutta "tädin" kanssa.

Pöydän luona istui pieni nainen, jolla oli suuret, tummat silmät. Minun pöytäni, harmaat seinät, jykevä sohva … kaikki aina pienimpään yksityiskohtaan saakka näytti nuortuvan ja ilostuvan tämän verevän, nuoren, hyvänhajuisen, kauniin ja kevytmielisen olennon läsnäollessa. Ja että vieras oli kevytmielinen, sen huomasin minä jo hänen hymystään, tuoksustaan, silmäyksistään ja tavastaan puhutella vaimoani – säädyllistä naista… Hänen ei tarvinnut kertoa minulle, että karkasi miehensä luota, joka oli vanha ja hirmuinen, ja että hän itse oli hyvä ja hauska. Minä ymmärsin kaikki jo ensi silmäyksestä ja tuskinpa vain löytyykään Euroopassa enää miestä, joka ei ensimäisestä katseesta osaisi tuntea tällaista naista.

– Minä en saattanut aavistaakaan, että minulla olisi ollut yhtään noin komeata sukulaista! – sanoi hän ojentaen minulle kätensä hymysuin.

– Enkä minä olisi luullut itselläni olevan yhtään noin sievää tätiä! – vastasin minä.

Illallinen alkoi uudestaan. Toisen samppanjapullon tulppa lensi pamahtaen auki ja minun tätini joi lasinsa yhdellä siemauksella puolilleen. Kun vaimoni poistui hetkeksi huoneesta, joi täti kursailematta lasinsa pohjaan. Minä en juopunut ainoastaan juomasta, vaan myöskin tuon naisen läsnäolosta. Te muistatte kai tämän romanssin?

Silmät tuliset, silmät tummaiset,

Intohimoiset, kauniin kummaiset;

Teitä rakastan,

Teitä vierastan.

En muista sen enempää. Joka tahtoo tietää, kuinka rakkaus syntyy, se lukekoon romaaneja ja pitkiä kertomuksia, mutta minä lausun lyhyesti tuon saman romanssin sanoja käyttäen:

Pahaan aikaan vain

Teidät nähdä sain…

Kaikki syöksyi nurin niskoin hiiteen. Minä muistan sekavasti sen hurjan vihurin, joka pyöritti minua kuin höyhentä. Kauan se minua villitsi ja tuhosi vaimoni, itse tädin ja kaikki voimani. Aropysäkiltä viskasi se minut, kuten näette, tälle kurjalle kujalle.

Sanokaa nyt: mitä pahaa voisi minulle enää tapahtua?

Vedonlyönti

I

Oli synkkä syys-yö. Vanha pankkiiri asteli työhuoneessaan nurkasta nurkkaan muistellen kuinka viisitoista vuotta sitten oli kokoonnuttu hänen luokseen iltaa viettämään. Läsnä oli silloin paljon sivistyneitä henkilöitä ja keskustelut olivat mieltäkiinnittäviä. Muun muassa puhuttiin kuolemanrangaistuksesta. Vieraat, joiden joukossa oli oppineita ja sanomalehtimiehiä, asettuivat suurimmaksi osaksi vastustavalle kannalle kuolemanrangaistukseen nähden. He pitivät tätä rankaisutapaa vanhentuneena, kristilliselle valtiolle sopimattomana ja epäsiveellisenä. Useimpain mielestä olisi kuolemanrangaistus kaikkialla vaihdettava elinkautiseksi vankeudeksi.

– Minä en ole kanssanne yhtä mieltä, – sanoi isäntä – pankkiiri. – En ole saanut kokea kuolemanrangaistusta enkä elinkautista vankeutta, mutta mikäli saattaa päättää, on kuolemanrangaistus minusta ensinnäkin moraalisempi ja humaanisempi vankeutta. Kuolemanrangaistus vie hengen yhdellä ainoalla kertaa, vaan elinkautinen vankeus vähitellen. Mikä mestaus on inhimillisempi? Sekö, joka tappaa teidät muutamassa silmänräpäyksessä, vai se, joka monen vuoden kuluessa hivuttaa elämän teistä?

– Molemmat ovat yhtä epämoraalisia, – huomautti joku vieraista, – sillä ne tarkottavat elämän tuhoamista. Valtio ei ole Jumala. Se ei ole oikeutettu viemään sitä, jota se ei voi antaa takaisin, jos niin tahtoisi.

Vieraiden joukossa oli nuori, noin kaksikymmentäviisi vuotias lakimies. Kun kysyttiin hänen mielipidettään, niin hän vastasi:

– Sekä kuolemanrangaistus että elinkautinen vankeus ovat kyllä yhtä epämoraalisia, mutta jos minun täytyisi valita näitten kesken, niin valitsisin ehdottomasti jälkimäisen. On parempi elää jotenkin kuin ei mitenkään.

Syntyi vilkas väittely. Pankkiiri, joka siihen aikaan oli nuori ja tulinen, innostui sanomattomasti, löi nyrkkiä pöytään ja huusi nuoren lakimiehen puoleen kääntyen:

– Valetta! Minä lyön vaikka kaksi miljoonaa markkaa vetoa, että te ette istu edes viittä vuotta vankikomerossa.

– Jos puhutte tosissanne, – vastasi lakimies hänelle, – niin lupaan istua viisi, vieläpä viisitoista vuotta.

– Viisitoista? Olkoon menneeksi! – huusi pankkiiri. – Hyvät herrat, minä pistän kaksi miljoonaa!

– Suostun! Te panette miljoonanne, minä vapauteni! – sanoi lakimies.

Niin tämä hurja, järjetön veto lyötiin. Lellitelty, kevytmielinen pankkiiri, joka silloin ei tiennyt miljoonainsa määrää, oli aivan haltioissaan vedonlyönnistä. Illallispöydässä laski hän leikkiä lakimiehestä sanoen:

– Tulkaa järkiinne, nuori mies, ennenkuin on myöhäistä. Kaksi miljoonaa on minulle joutava asia, kun te sitä vastoin voitte menettää kolme tai neljä mitä kalleinta vuotta elämästänne. Sanon – kolme tai neljä, sillä kauempaa ette missään tapauksessa jaksaisi istua. Älkää myöskään unhottako, te onneton, että vapaehtoinen sulkeutuminen on paljon raskaampaa kuin pakollinen. Ajatus, että te joka hetki olette oikeutettu astumaan vapauteen, on myrkyttävä koko teidän olonne vankikomerossa. Minä säälin teitä!

Kulkiessaan nyt työhuoneessaan edes ja takaisin, muisti pankkiiri kaiken tämän ja kysyi itseltään:

Miksi tuo vedonlyönti? Mitä on siitä hyötyä, että lakimies menettää viisitoista vuotta elämästään ja minä nuo kaksi miljoonaa? Saattaako tämä todistaa, että kuolemanrangaistus on joko huonompi tai parempi elinkautista vankeutta. Ei, ei ensinkään! Se on tyhmää, mieletöntä. Minun puoleltani se oli rikkaan miehen oikkua ja lakimiehen puolelta – pelkkää rahan himoa…

Sitten muisteli hän, mitä edellä kerrotun illan jälkeen tapahtui. Päätettiin, että lakimies suorittaa vankeutensa mitä ankarimman valvonnan alaisena eräässä pankkiirin puutarhaan rakennetussa sivurakennuksessa. Sovittiin vielä, että viidentoista vuoden kuluessa hän ei saa astua vankilansa kynnyksen yli, ei nähdä eläviä olentoja, ei kuulla ihmisääntä, eikä vastaanottaa kirjettä tai sanomalehteä. Mutta siihen suostuttiin kuitenkin, että hän saisi ottaa mukaansa soittokoneen, lukea kirjoja, kirjottaa kirjeitä, juoda viiniä ja polttaa tupakkaa. Muun maailman kanssa hän saisi olla yhteydessä ainoastaan pienen, varta vasten tehdyn akkunan kautta, mutta siinäkään ei saisi edes halaistua sanaa vaihtaa. Kaikkea, mitä hän tarvitsee, kuten kirjoja, nuotteja, viiniä ynnä muuta, hän saa niin paljon kuin haluttaa tilaamalla niitä kirjeellisesti. Sopimuksen mukaan, jossa pienet yksityisseikatkin oli otettu tarkoin huomioon, oli lakimies velvotettu olemaan vankeudessa tasan viisitoista vuotta, kello kahdestatoista 14 p: nä marraskuuta v. 1870 kello kahteentoista asti 14 p: nä marraskuuta v. 1885. Pieninkin rikos sopimusta vastaan lakimiehen puolelta, vaikkapa vain kaksi minuuttia ennen määräajan umpeen kulumista, vapauttaisi pankkiirin kahden miljoonan maksuvelvollisuudesta.

Ensimäisenä vankeutensa vuotena lakimies, mikäli saattoi päätellä hänen kirjeistään, kärsi suuresti yksinäisyydestä ja ikävästä. Sivurakennuksesta kuului alati sekä päivin että öin hänen flygelinsä soittoa. Hän kieltäytyi viinistä ja tupakasta. Viini, kirjotti hän, herättää toiveita, jotka ovat vangin pahimpia vihollisia, sitä paitsi ei ole mikään sen ikävämpää kuin juoda hyvää viiniä saamatta ketään tavata. Tupakka pilaisi ilman hänen huoneessaan. Ensimäisenä vuonna lähetettiin hänelle etupäässä kevyempää lukemista, kuten rakkausromaaneja, rikosjuttuja, fantastisia kertomuksia, huvinäytelmiä j.n.e.

Toisena vuonna soitto vaikeni sivurakennuksessa ja lakimies vaati kirjeissään vain klassillisia teoksia. Viidentenä vuonna kuului sieltä jälleen soittoa ja vanki pyysi itselleen viiniä. Ne, jotka pitivät häntä silmällä, kertoivat, että koko tuona vuonna hän yksinomaan söi, joi ja lepäili vuoteellaan, haukotteli yhtenään ja höpisi äkäisenä itsekseen. Kirjoja hän ei lukenut. Toisinaan istuutui öisin kirjottamaan, kirjotti kauan ja repi aamun tullen kirjotuksensa palasiksi. Usein kuultiin hänen itkevän.

Kuudennen vuoden loppupuolella alkoi vanki innokkaasti tutkia kieliä, filosofiaa ja historiaa. Ja niin ahneesti kävi hän näihin tieteisiin käsiksi, että pankkiiri tuskin ennätti tilata hänelle kirjoja. Tähän aikaan sai pankkiiri vangiltaan muun muassa seuraavanlaisen kirjeen: "Hyvä vanginvartijani! Kirjotan teille nämä rivit kuudella kielellä. Näyttäkää ne kielitaitoisille henkilöille. Silmäilkööt ja tarkastakoot he niitä. Jos he eivät löydä yhtäkään virhettä, niin, rukoilen teitä, käskekää ampua puutarhassa. Tämä laukaus on ilmottava minulle, että ponnistukseni eivät ole menneet hukkaan. Kaikkien aikojen ja maitten nerot puhuvat eri kieliä, mutta kaikissa heissä puhuu sama tuli. Oi, jospa te tietäisitte millaista taivaallista onnea minun sieluni tuntee sen johdosta, että minä heitä ymmärrän!"

Vangin toivo täyttyi. Pankkiiri käski ampua kaksi kertaa puutarhassa.

Kymmenennen vuoden jälkeen lakimies istui ahkerasti pöytänsä ääressä lukien ainoastaan evankeliumeja. Pankkiirista näytti merkilliseltä, että mies, joka neljässä vuodessa ehti sulattaa kuusisataa paksua nidettä, tuhlaa lähes kokonaisen vuoden yhden ainoan helppotajuisen ja ohuen kirjan lukemiseen. Evankeliumeja seurasivat kirkkohistoria ja jumaluustiede.

Viimeisinä kahtena vuonna luki vanki suunnattoman paljon ilman varsinaista valintaa. Milloin hän harrasti luonnontieteitä, milloin Byronia tai Shakespearea. Tulipa häneltä kirjeitä, joissa hän pyysi samalla kertaa lähettämään kemian, lääketieteellisen oppikirjan, romaanin ja jonkun filosofisen tai teologisen tutkielman. Näytti siltä kuin hän olisi uinut meressä haaksirikkoisen laivan sirpaleitten joukossa, tarttuen milloin mihinkin sirpaleeseen pelastaakseen siten elämänsä!

II

Muistellessaan kaikkea tätä pankkiiri-vanhus ajatteli:

Huomenna kello 12 hän saa vapautensa takaisin ja minun täytyy maksaa hänelle ne kaksi miljoonaa. Jos maksan, on kaikki hukassa: minä joudun perikatoon…

Viisitoista vuotta sitten hän ei tiennyt miljoonainsa määrää, mutta nyt hän ei uskaltanut kysyä itseltään, mitä hänellä on enemmän – rahoja vai velkoja? Uhkapeli pörssissä, rohkea keinottelu ja liika innostus, josta hän ei vanhoilla päivillään edes voinut vapautua, saattoivat vähitellen hänen asiansa rappiolle ja peloton, itsetietoinen, ylpeä pohatta muuttui keskinkertaiseksi pankkiiriksi, joka vapisi pienimmästäkin pörssiarvon noususta tai laskusta.

– Kirottu vedonlyönti! – ärisi ukko tarttuen epätoivoisena päähänsä. – Miksei tuo mies kuollut? Hän on vasta neljäkymmentä-vuotias. Ottaa minulta vielä viimeiseni, nai, nauttii elämästä, keinottelee pörssissä, ja minun täytyy kadehtien katsoa häntä kuin kerjäläisen ja joka päivä kuulla hänen yhä sanovan: "Olen kiitollisuuden velassa teille elämäni onnesta; sallikaa minun auttaa teitä!" Ei, se on liikaa! Ainoa pelastukseni vararikosta ja häpeästä on tuon miehen kuolema!

Kello löi kolme aamuyöllä. Pankkiiri kuunteli: kaikki nukkuivat talossa, kuului ainoastaan huurteisten puitten suhinaa ikkunain takaa. Koettaen liikkua niin hiljaa kuin mahdollista, otti hän tulenkestävästä rautakaapista avaimen siihen oveen, jota viiteentoista vuoteen ei oltu avattu. Sitten heitti hän päällystakin ylleen ja meni ulos.

Puutarhassa oli pimeä ja kylmä. Satoi. Raaka, usvainen tuuli kulki valittaen pitkin puutarhaa antamatta puille rauhaa. Pankkiiri jännitti katsettaan, mutta ei voinut erottaa maata, sivurakennusta eikä puita. Lähestyessään sitä paikkaa, jossa sivurakennus sijaitsi, hän kaksi kertaa huusi vartiaa. Vastausta ei kuulunut. Nähtävästi oli vartia mennyt kurjaa ilmaa piiloon ja nukkui nyt jossakin keittiön puolella tai kasvihuoneessa.

– Jos minulla riittää rohkeutta täyttää aikomukseni, – ajatteli ukko, – niin kohdistuu epäilys ennen kaikkea vartiaan.

Hän löysi pimeässä hapuilemalla portaat ja oven sekä hiipi sivurakennuksen eteiseen, siirtyi sitten pieneen käytävään ja sytytti tulitikun. Siellä ei ollut ainoatakaan sielua; sänky seisoi tyhjänä nurkassaan, toisesta häämötti rautainen kamiini. Sinetit ovella, joka johti vangin huoneeseen, olivat ehjät.

Kun tulitikku oli sammunut katsoi ukko mielenliikutuksesta vavisten pienestä akkunasta vankikomeroon, jossa kynttilä paloi himmeästi valaisten. Vanki istui itse pöydän ääressä. Saattoi nähdä vain hänen selkänsä, tukkansa ja kätensä. Pöydällä, kahdella tuolilla ja matolla pöydän luona oli avattuja kirjoja.

Kului viisi minuuttia eikä vanki vähääkään hievahtanut. Viisitoistavuotinen vankeus oli opettanut häntä istumaan liikkumattomana. Pankkiiri koputti sormellaan akkunaan, mutta vanki ei vastannut pienimmälläkään liikkeellä hänen koputukseensa. Silloin pankkiiri särki varovasti sinetit ovesta ja pisti avaimen reikäänsä. Ruostunut lukko vingahti, ovi narahti. Pankkiiri odotti luullen kohta kuulevansa ihmetyksen huudahtuksia ja askeleita, mutta kului pari minuuttia ja oven takana oli yhtä hiljaista kuin ennenkin. Hän päätti astua huoneeseen.

Pöydän ääressä istui liikkumattomana mies, joka ei ollut ensinkään muitten ihmisten näköinen. Siinä oli nahan peittämä luuranko pitkine kutrineen ja tuuheine partoineen. Kasvojen väri oli keltainen mullanharmaine varjoineen, posket kuopalla, selkä pitkä ja kapea ja käsi, johon hän nojasi karvaista päätään, oli niin laiha ja kuihtunut, että teki pahaa sitä katsellessa. Tukka oli harmahtava, kasvot kuihtuneet kuin vanhuksella, eikä olisi kukaan saattanut luulla, että hän oli vasta neljänkymmenen vuoden vanha. Hän nukkui… Kumarruksissa riippuvan päänsä edessä oli pöydällä levällään paperi, jolla oli kirjotettu jotakin pienellä käsialalla.

– Mies parka! – ajatteli pankkiiri. – Hän nukkuu ja näkee luultavasti unta miljooneistaan! Eipä tarvitse minun muuta kuin heittää tuo puolikuollut vuoteelle ja tukehduttaa hänet patjalla, eikä edes tarkinkaan tutkimus löydä hänestä väkivaltaisen kuoleman merkkejä. Mutta katsokaamme ensin mitä hän on kirjottanut…

Pankkiiri otti paperin pöydältä ja luki:

"Huomenna kello 12 päivällä minä pääsen vapaaksi ja saan taas olla ihmisten ilmoilla. Mutta ennenkuin jätän tämän huoneen nähdäkseni jälleen auringon, tahdon minä sanoa teille muutaman sanan. Puhtaan omantuntoni ja Jumalan nimessä ilmotan teille, että minä halveksin vapautta, elämää, terveyttä ja kaikkea sitä, jota teidän kirjoissanne kutsutaan maalliseksi onneksi.

"Viisitoista vuotta olen minä ahkerasti tutkinut elämää. On totta, etten ole nähnyt maailmaa ja ihmisiä, mutta teidän kirjoistanne olen minä juonut tuoksuavaa viiniä, laulanut lauluja, ajanut metsissä hirviä ja metsäsikoja takaa, rakastanut naisia… Teidän nerokkaitten runoilijoittenne taikavoimalla esiin loihditut kaunottaret, henkevät kuin pilvenhattarat, ovat öisin liitäneet luokseni ja kertoneet minulle ihania satuja, joista olen hurjasti huumaantunut. Teidän kirjoissanne olen minä noussut Elborus ja Montblanc vuorten huipuille ja sieltä nähnyt auringon aamuisin nousevan ja iltaisin purppuraisella hohteellaan valaisevan taivaan, valtameren ja korkeat tunturit; olen sieltä nähnyt, kuinka salamat sinkoilivat pääni päällä pilviä pirstoten; olen nähnyt vihertäviä metsiä, vainioita, jokia, järviä, kuullut vedenneitojen laulua ja paimentorven soittoa … olen silitellyt ihanain paholaisten siipiä, paholaisten, jotka lensivät luokseni keskustellakseen kanssani Jumalasta… Teidän kirjoissanne olen minä syöksynyt pohjattomiin syvyyksiin, tehnyt ihmeitä, murhia, polttanut kaupunkeja, saarnannut uusia oppeja, vallottanut kokonaisia valtakuntia…

"Teidän kirjoistanne olen minä ammentanut viisautta. Kaikki se, minkä väsymätön ihmishenki on aikakausien kuluessa luonut, se on pieneksi palloksi puristuneena nyt minun pääkallossani. Minä tiedän, että olen viisaampi teitä kaikkia.

"Ja minä halveksin teidän kirjojanne, halveksin maallista hyvyyttä ja viisautta. Kaikki on katoavaista ja petollista kuin kangastus. Olkaa vain ylpeitä, viisaita, ihania, kyllä kuolema teidät hävittää maan pinnalta niinkuin kaikellaiset eläimet maan altakin ja teidän jälkimaailmanne, historianne ja nerojenne kuolemattomuus jäätyvät tai palavat poroksi yhdessä maapallon kanssa.

"Te olette menettäneet järkenne ettekä vaella oikeata tietä. Valhetta te pidätte totuutena ja rumuutta kauneutena. Te ihmettelisitte jos joistakin syistä omena- ja appelsiinipuissa alkaisi hedelmien sijaan yht'äkkiä kasvaa sammakoita ja sisiliskoja tai jos ruusut alkaisivat haista kuin hikoileva hevonen; samaten ihmettelen minä teitä, jotka vaihdatte taivaan ja maan keskenään. Minä en tahdo teitä ymmärtää.

"Osottaakseni myöskin teossa, että minä halveksin sitä, josta te elätte, minä luovun noista kahdesta miljoonasta, joista kerran unelmoin kuin paratiisista, vaan joita nyt halveksin. Menettääkseni oikeuteni niihin, minä lähden täältä viisi tuntia ennen määräajan umpeen kulumista ja rikon siten sopimuksemme…"

Luettuaan tämän, pankkiiri pani paperin pöydälle, suuteli tuon merkillisen miehen päätä, ja poistui itkien sivurakennuksesta. Ei milloinkaan, eipä edes suurempain tappioiden jälkeen pörssissä, hän ollut niin sanomattomasti halveksinut itseään kuin nyt. Tultuaan kotiin hän heittäytyi vuoteelleen, mutta mielenliikutus ja kyyneleet estivät häntä nukkumasta…

Seuraavana aamuna tulivat vartijat kalpeina juosten ilmottamaan, että näkivät sivurakennuksessa asuvan miehen kiipeävän ikkunan kautta puutarhaan, kulkevan sitten portille ja katoavan. Pankkiiri riensi heti vartijainsa kanssa sivurakennukseen ja huomasi vankinsa paon todeksi. Välttääkseen liikoja puheita, otti hän pöydältä luopumista koskevan paperilehden ja palattuaan kotiinsa, sulki sen tulenkestävään rautakaappiin.