Rouva de la Motte

"En."

"Miksi ette?"

"Siksi, että jos jättäisin hänet, niin alkaisin heti ikävöidä."

"Tulisiko häntä ikävä?"

"Tulisi, sitä pelkään."

"Mutta kuinka te kaipaisitte juoppoa, peluria, miestä, joka lyö teitä, hirtehistä, joka kerran vielä teilataan Grève-torilla?"

"Kenties ette ymmärrä, mitä nyt sanon."

"Sanokaa kuitenkin."

"Minä kaipaisin sitä melua, jossa hänen vuokseen elän."

"Se minun olisi pitänyt aavistaa. Sitä se merkitsee, että on nuoruutensa viettänyt hiljaisten ihmisten seurassa."

"Tunnetteko siis nuoruuteni?"

"Täydellisesti."

"Johan nyt, hyvä herra!" sanoi Oliva nauraen ja pudisti päätään uhmaavasti.

"Te siis epäilette?"

"En vain epäile, vaan olen varma."

"Puhutaan siis pikkuisen nuoruudestanne, neiti Nicole."

"Vaikka vain, mutta sanon jo edeltäpäin, etten aio vastata."

"Ei tarvitakaan."

"Minä siis kuuntelen."

"En tahdo mennä niin kauas taaksepäin kuin lapsuuteenne, siihen ikään, jota tavallisesti ei oteta lukuun, vaan aloittakaamme siitä ajasta, jolloin ehditte naimaikään, jolloin havaitsitte, että Jumala oli pannut teihin sydämen, jotta rakastaisitte."

"Rakastaisin ketä?"

"Rakastaisitte Gilbertiä."

Tämä sana, tämä nimi pani välistyksen kiitämään nuoren naisen kaikissa suonissa, ja sininen domino tunsi hänen vapisevan.

"Oi Jumala, kuinka te tiedätte?" voihki hän.

Mutta hän hillitsi itsensä äkkiä ja lennätti naamion lävitse, kuvaamattomassa mielenliikutuksessa, silmäyksen seuralaiseensa, joka pysyi mykkänä. Oliva eli oikeammin Nicole huokasi syvään.

"Ah, monsieur", sanoi hän, enää yrittämättä kamppailla vastaan, "te lausuitte nimen, joka herättää minussa monta muistoa. Tunnetteko tämän Gilbertin?"

"Kyllä, koska puhun teille hänestä."

"Ah!"

"Pulska poika, sen sanon! Te rakastitte häntä?"

"Hän oli kaunis… ei… en minä sitä tarkoita… mutta hän oli minusta kaunis. Hän oli hyvin älykäs ja syntyperältään minun vertaiseni… Mutta ei, sitä ei minun ainakaan sovi sanoa. Vertaiseni… ei ikinä. Niin kauan kuin Gilbert tahtoo, ei yksikään nainen ole hänen vertaisensa."

"Eikö edes…?"

"Eikö edes kuka?"

"Neiti de Ta…"

"Kyllä huomaan, ketä tarkoitatte!" keskeytti Nicole. "Teillä näkyy olevan kaikki tiedossa. Niin, niin, hänen rakkautensa pyrki korkeammalle kuin Nicole parkaan."

"Minä en siitä hiiskukaan, kuten näette."

"Teillä on tiedossa kauheita salaisuuksia, monsieur", sanoi Oliva hykähtäen, "ja nyt…"

Tällöin hän tuijotti tuntemattomaan, kuin olisi tahtonut naamion lävitse lukea toisen ajatuksia.

"Ja nyt tahtoisin tietää, minne hän on joutunut?"

"Mutta sen kai te tiedätte paremmin kuin kukaan muu."

"Hyvä Jumala, minkätähden?"

"Sentähden, että jos hän seurasi teitä Taverneystä Pariisiin, seurasitte te häntä Pariisista Trianoniin."

"Totta kyllä, mutta siitä on jo kymmenen vuotta, eikä nyt ole siitä ajasta puhe. Minä puhun niistä kymmenestä vuodesta, jotka ovat kuluneet sen jälkeen, kun karkasin ja hän hävisi. Kymmenessä vuodessa voi tapahtua niin paljon!"

Sininen domino pysyi yhä vaiti.

"Pyydän teiltä", sanoi Nicole melkein rukoilevalla äänellä, "sanokaa minulle, minne Gilbert on joutunut? Te olette vaiti ja käännätte päänne pois. Kenties tämä muisto vaivaa teitä."

Sininen domino ei oikeastaan ollut kääntänyt päätään poispäin, vaan laskenut sen, ikäänkuin muistot olisivat sitä painaneet.

"Kun Gilbert rakasti neiti de Taverneytä…" sanoi Oliva.

"Nimet hiljempaa", sanoi sininen domino. "Ettekö ole huomannut, etten minäkään niitä lausu?"

"Kun hän oli niin rakastunut", jatkoi Oliva huoaten, "että Trianonin joka puukin tiesi hänen rakkautensa…"

"Silloin kai te ette enää häntä rakastanut?"

"Minäkö? Päinvastoin, enemmän kuin koskaan, ja juuri se rakkaus minut vei turmioon. Minä olen kaunis, ylpeä, ja jos tahdon, myös paatunut. Ennemmin laskisin pääni mestauspölkylle kuin antaisin perään."

"Teillä on sydäntä, Nicole."

"Niin, minulla oli… siihen aikaan", sanoi tämä raskaasti.

"Tämä keskustelu lienee teistä surullista?"

"Ei, päinvastoin, minusta tuntuu hyvältä palata nuoruuteeni. Elämän laita on kuin virtojen, sameimmallakin virralla on puhdas alkulähde. Jatkakaa välittämättä siitä, että rinnastani joskus pääsee huokaus."

"Niin", sanoi sininen domino hieman huojuen, mikä viittasi naamion alla hymyiltävän, "teistä, Gilbertistä ja vielä eräästä kolmannesta tiedän kaikki, mitä itsekin voitte tietää, lapsi parka."

"No sanokaa sitten", pyysi Oliva, "miksi Gilbert pakeni Trianonista, ja jos sen voitte sanoa…"

"Niin uskoisitte minua? Hyvä on, mutta minäpä en sano, ja silloin uskotte vieläkin varmemmin."

"Kuinka niin?"

"Kysyessänne, miksi Gilbert lähti Trianonista, ette tahdo vastaukseni avulla uutta varmuutta siitä, mitä ennestään tiedätte, vaan tahdotte tietoa eräästä asiasta, jota ette tunne."

"Se on totta."

Äkkiä Oliva vavahti ilmeisemmin kuin ennen ja sanoi tarttuen seuralaisensa käsiin tuskaisella puristuksella:

"Voi Jumalani, Jumalani!"

"Mikä nyt tuli?"

Oliva näkyi rauhoittuvan ja karkoittavan sen ajatuksen, joka oli häntä säikähdyttänyt.

"Ei mitään."

"Kyllä se oli jotakin. Aioittehan kysyä."

"Niin, sanokaa suoraan, kuinka nyt on Gilbertin laita?"

"Ettekö ole kuullut kerrottavan, että hän on kuollut?"

"Kyllä, mutta…"

"No niin, hän on kuollut."

"Kuollut?" toisti Nicole epäilevästi.

Sitten hänessä kävi äkillinen täristys, kuten äsken, ja hän lisäsi:

"Olkaa armelias, monsieur, ja tehkää mielikseni!"

"Kuinka usein tahansa, hyvä Nicole."

"Pari tuntia sitten näin teidät kotonani, sillä tehän siellä olitte?"

"Tietysti."

"Silloin ette koettanut itseänne salata."

"En vähääkään; päinvastoin pyrin olemaan niin näkyvissä kuin suinkin."

"Ja minä kun olin niin hupsu, niin hupsu! Niin kauan sain teitä katsella ja olin niin hupsu ja tyhmä, pelkkä nainen, kuten Gilbertin oli tapa sanoa."

"Lakatkaa jo intoilemasta, ei sillä mihinkään pääse."

"Ei, mutta tahdon itseäni rangaista siitä, että katselin teitä niin kauan enkä kuitenkaan nähnyt."

"Tuota en ymmärrä."

"Tiedättekö, mitä teiltä pyydän?"

"En, mutta voittehan sanoa."

"Ottakaa naamio kasvoiltanne."

"Täällä? Mahdotonta."

"Ei teillä se ole esteenä, että pelkäisitte muiden kuin minun näkevän kasvonne, sillä tuolla pylvään takana, parven alla, puolipimeässä ei teitä kukaan näkisi."

"No mikä sitten olisi esteenä?"

"Te pelkäätte, että tunnen teidät."

"Minutko?"

"Ja että rupean huutamaan: se on hän, se on Gilbert!"

"Oikeaan te osasitte, kun sanoitte: niin hupsu, niin hupsu!"

"Ottakaa pois naamionne!"

"Sama se, mutta yhdellä ehdolla…"

"Siihen suostun ennakolta."

"Että jos vuorostani haluan, että te näytätte kasvonne…"

"Niin riisun naamioni. Muuten saatte sen kiskaista irti."

Sininen domino ei pakottanut kauemmin pyytämään. Hän siirtyi puolihämärään paikkaan, jonka nuori nainen oli hänelle näyttänyt, ja otti siellä kasvoiltaan naamion, asettuen vastapäätä Olivaa, joka tuijotti häneen minuutin ajan.

"Voi, voi, ei", sanoi Oliva polkien jalkaa ja puristaen kätensä nyrkkiin, "ette ole Gilbert!"

"Kuka siis olen?"

"Mitä minä siitä, kun ette ole hän!"

"Entä jos olisin ollut Gilbert?" kysyi tuntematon kiinnittäen taas naamion.

"Jos olisitte ollut Gilbert!" toisti nuori nainen intohimoisesti.

"Niin, mitä sitten?"

"Ja jos hän olisi minulle sanonut: Nicole, Nicole, muistuuko mieleeni Taverney-Maison-Rouge? Voi, silloin…"

"Silloin?"

"Ei enää olisi mitään Beausirea."

"Mutta sanoinhan, rakas lapsi, että Gilbert on kuollut."

"Kenties niin onkin parempi", huokasi Oliva. "Varmaankin, sillä hän ei olisi teitä rakastanut, vaikka olettekin kaunis."

"Tarkoitatteko, että Gilbert halveksi minua?"

"En, pikemmin hän pelkäsi."

"Mahdollisesti. Minussa oli jotakin samanlaista kuin hänessä, ja hän tunsi itsensä niin hyvin, että rupesi minua pelkäämään."

"Niinkuin sanoitte, on siis parempi, että hän on kuollut."

"Miksi toistatte minun sanojani? Teidän suussanne ne koskevat minuun kipeästi. Miksi on parempi, että hän on kuollut?"

"Siksi, että teillä nyt, rakas Oliva – huomatkaa, nyt saa Nicole jäädä – että teillä nyt on onnellisen, rikkaan, loistavan tulevaisuuden toiveet!"

"Niinkö luulette?"

"Niin, jos lujasti päätätte tehdä kaiken voitavanne sitä päämäärää varten, jonka teille lupaan."

"Olkaa rauhassa."

"Mutta silloin ei saakaan huokailla, niinkuin äsken teitte."

"Hyvä on. Huokaukseni koskivat Gilbertiä ja kun ei ole kahta Gilbertiä ja Gilbert on kuollut, niin en enää huokaile."

"Gilbert oli nuori, nuoruudenvikoineen ja – ansioineen; nyt sen sijaan…"

"Gilbert ei nyt ole vanhempi kuin kymmenen vuotta sitten."

"Ei ole, tietystikään, koska hän on kuollut."

"Niin, kuollut, kuten sanotte; Gilbertit eivät vanhene, he kuolevat."

"Oi teitä, nuoruus, rohkeus, kauneus!" huudahti tuntematon. "Te ikuiset aiheet rakkauteen, sankaruuteen ja ihailuun! Teidät hukannut hukkaa itse elämän. Nuoruus on paratiisi, taivas kaikki. Mitä Jumala meille sitten antaa, se on vain surkeata korvausta nuoruudesta. Mitä enemmän hän nuoruuden mentyä ihmisille suo, sitä runsaammin hän on luullut täytyvänsä heidän vahinkoaan korvata. Mutta, suuri Jumala, mikään ei korvaa niitä aarteita, joita nuoruus tuhlaten jakeli!"

"Gilbert olisi ajatellut, mitä niin kauniisti lausuitte"; sanoi Oliva, "mutta annetaan sen asian jo olla."

"Niin, puhukaamme nyt teistä."

"Puhutaan, mistä vain tahdotte."

"Sanokaa, miksi te karkasitte Beausiren kanssa?"

"Tahdoin päästä pois Trianonista, ja täytyihän minulla olla joku toveri. Minun oli enää mahdotonta jäädä Gilbertin hätävaraksi, sellaiseksi, jota hän halveksi."

"Kymmenen vuotta uskollisuutta ylpeyden vuoksi", sanoi sininen domino, "voi, kuinka kalliiksi se turhamaisuus on teille käynyt."

Oliva alkoi nauraa.

"Tiedän varsin hyvin, mitä nauratte", jatkoi tuntematon vakavasti. "Te nauratte sitä, että asioita hyvin tunteva mies väittää teidän pysyneen uskollisena kymmenen vuotta, vaikkette suinkaan luule joutuneenne syypääksi niin naurettavaan ilmiöön. Jos olisi puhe vain ruumiillisesta uskollisuudesta, niin täytynee minun tietää, mitä siitä on arveltava. Niin, tiedänhän, että olette asustanut Beausiren kanssa Portugalissa pari vuotta, että lähditte sieltä, ilman Beausirea, Intiaan erään fregattikapteenin mukana, joka piilotti teitä kajuutassaan ja unohti teidät maihin Chandernagorissa, juuri silloin kun piti palata Eurooppaan. Tiedän senkin, että saitte tuhlata kaksi miljoonaa rupieta ollessanne erään nabobin luona, joka teidät sulki kolminkertaisen ristikon taakse. Tiedän samoin, että pääsitte sieltäkin hypäten ristikoiden ylitse orjan olkapäiden auttamana. Tiedän vihdoin, että olitte rikas, sillä teillä oli kaksi rannerengasta oikeista helmistä, kaksi timanttia ja kolme suurta rubiinia, kun palasitte Ranskaan, Brestiin, ja siellä kova onnenne toimitti teidät kohta satamassa tapaamaan Beausiren, joka oli pyörtyä tuntiessaan teidät, te kun palasitte niin pronssinvärisenä ja laihtuneena, maanpakolaisrukka!"

"Oi, Jumalani, kuka te olette, kun kaikki tiedätte?" tuskaili Nicole.

"Tiedän myös, että Beausire vei teidät mukaansa, sai teidät uskomaan, että hän rakasti teitä, myi kalleutenne ja syöksi teidät kurjuuteen… Tiedän, että rakastatte häntä, ainakin niin sanotte, ja että kun rakkaus on kaiken hyvän lähde, niin teidän pitäisi oleman kaikkein onnellisin nainen."

Oliva laski päänsä, nojasi otsaa käteensä, ja tämän sormien lomitse nähtiin kahden kyyneleen vierivän juoksevina helminä, arvokkaampina kenties kuin mitä rannerenkaissa oli ollut, vaikkei niitä, valitettavasti, kukaan olisi Beausirelta ostanut.

"Ja tämän niin ylpeän ja onnellisen naisen", sanoi hän, "olette täksi illaksi ostanut viidelläkymmenellä louisdorilla."

"Se on liian vähän, madame, sen kyllä tiedän", sanoi tuntematon niin erinomaisen viehättävästi ja kohteliaasti kuin maailmanmiehen tapana aina on, vaikkapa puhuisi alhaisimmalle ilotytölle.

"Ei, ei, siinä on päinvastoin liikaa, monsieur; ja minua on erityisesti kummastuttanut, että minun kaltaiseni nainen vielä on viidenkymmenen louisdorin arvoinen."

"Teidän arvonne on paljon suurempi, ja sen aion näyttää teille toteen. Älkää vastatko mitään, sillä te ette minua nyt ymmärrä; sitäpaitsi…" lisäsi tuntematon ja kurotti itseään hiukan sivulle päin.

"Sitäpaitsi?"

"Niin, sitäpaitsi minun täytyy nyt kiinnittää huomioni aivan toisaalle."

"Ehkä minun siis pitää olla vaiti?"

"Ei, päinvastoin, puhukaa te vain."

"Mistä?"

"Mistä ikinä tahdotte. Puhukaa vaikka kuinka joutavista asioista, ei sillä väliä ole, kunhan vain näyttää siltä, että seurustelemme."

"Tehkää niin, mutta merkillinen mies te olette."

"Antakaa minulle käsivartenne ja kävelkäämme."

Ja he sekaantuivat muiden joukkoon. Oliva piti selkäänsä keikailevasti kenossa ja liikutteli päätään, joka huppukauluksenkin alta näytti sirolta, ja kaulaansa, jonka notkeutta ei dominokaan salannut, niin viehättävästi, että jokainen asiantuntija katseli sitä kateellisesti, sillä oopperanaamiaisissa tänä kevytmielisten urotöiden aikakautena ohikulkija tähysteli naisen käyntiä yhtä uteliaasti kuin nykyään jotkut raviurheilun ystävät seuraavat kauniin hevosen juoksua.

Muutaman minuutin kuluttua Oliva uskalsi tehdä kysymyksen.

"Hiljaa", sanoi tuntematon, "tai pikemmin puhukaa niin paljon kuin tahdotte, mutta älkää pakottako minua vastaamaan. Koettakaa vain teeskennellä ääntänne, pitäkää päätänne pystyssä ja kaapikaa kaulaanne viuhkalla."

Oliva totteli. Tällä hetkellä he sivuuttivat erään ryhmän, joka tuoksusi hajuaineista ja jonka keskellä sirovartaloinen, ryhdiltään notkea ja uljas mies puhui kolmelle kumppanille, ja nämä näkyivät häntä kuuntelevan hyvin kunnioittavasti.

"Kuka tuo nuori mies on?" kysyi Oliva. "Voi kuinka ihana helmen värinen domino!"

"Se on Artoisin kreivi", vastasi hänen saattajansa, "mutta Herran tähden, olkaa vaiti!"

Juuri silloin, kun Oliva hämmästyneenä ylhäisestä nimestä, jonka oli siniseltä dominolta kuullut, väistyi syrjemmälle paremmin nähdäkseen ja noudattaen saamaansa kehoitusta seisoi hyvin suorana, irtautui eräästä meluavasta ja lörpöttävästä parvesta kaksi muuta dominoa siirtyen likelle käytävää, semmoiseen paikkaan, missä ei ollut penkkejä. Täällä oli jonkinlainen turvapaikka, jonne vähä väliä poikkesi sellaisia ryhmiä, jotka oli tungettu keskustasta kehää kohti.

"Nojatkaa selkäänne tätä pilaria vasten, kreivitär", kuiskasi ääni, johon sinisen dominon huomio kiintyi.

Ja melkein samassa raivasi itselleen joukon läpi tien muuan oranssinvärinen kookas domino, jonka rohkeat liikkeet ennemmin olivat toimeliaan asiamiehen kuin kohteliaan hovimiehen merkkinä, ja tuli sanomaan siniselle dominolle:

"Se on hän."

"Hyvä", vastasi tämä ja viittasi keltaista dominoa poistumaan.

"Kuulkaapa ystäväiseni", kuiskasi hän sitten Olivalle, "nyt saamme pikkuisen huvitella."

"Sitähän minäkin, sillä te olette surettanut minua jo kahdesti, ensin riistämällä minulta Beausiren, joka aina saa minut nauramaan, ja sitten puhumalla Gilbertistä, joka on niin monasti saanut minut itkemään."

"No minä korvaan teille sekä Gilbertin että Beausiren", sanoi sininen domino vakavasti.

"Ah!" huokasi Oliva.

"Rakkautta en teiltä pyydä, huomatkaa se; pyydän vain tyytymään elämään sellaisena kuin voin teille toimittaa, se on: tahdon täyttää kaikki oikkunne, kunhan silloin tällöin alistutte minun oikkuuni. Ja juuri nyt on sellainen hetki."

"Selittäkää!"

"Tuo musta domino, jonka tuolla näette, on eräs saksalainen ystäväni."

"Ahaa!"

"Kavala mies, joka kieltäytyi tulemasta naamiaisiin sillä verukkeella, että pää oli kipeä."

"Ja jolle te puolestanne ette luvannut myöskään mennä."

"Aivan niin."

"Hänellä on nainen mukana?"

"Näkyy olevan."

"Kuka se on?"

"En tunne. Mennään likemmäksi. Nyt teeskentelemme, että te olette saksalainen; ette siis saa puhua ranskaa, koska heti kuultaisiin, että olette aito pariisitar."

"Kyllä ymmärrän. Ja te alatte härnätä tuota miestä?"

"Siitä voitte olla varma. Aluksi te saatte häntä osoittaa minulle viuhkallanne."

"Näinkö?"

"Juuri niin, ja sitten kuiskatkaa korvaani."

Oliva totteli niin oppivaisesti ja älykkäästi, että hänen seuralaisensa ihastui.

Musta domino, johon heidän huomionsa oli kohdistunut, seisoi selkä saliin päin ja keskusteli naisensa kanssa. Tämä, jonka silmät välähtelivät naamion takaa, huomasi Olivan liikkeen.

"Kuulkaa, monseigneur", sanoi hän hiljaa, "tuolla kaksi naamiota pitää meitä silmällä."

"Ei hätää mitään, kreivitär; mahdotonta, että kukaan meitä tuntisi. Koska nyt olemme kadotuksen tiellä, niin suokaa minun toistaa teille, ettei kellään ole viehättävämpää vartaloa kuin teillä eikä niin polttavaa katsetta, suokaa minun sanoa…"

"Kaikki, mitä on tapa sanoa naamioituna."

"Ei, kreivitär; kaikki, mitä on tapa sanoa…"

"Älkää jatkako, menisitte kadotukseen… ja lisäksi on se suurempi vaara, että nuo kaksi urkkijaa kuulevat."

"Kaksi urkkijaa!" kummeksi kardinaali.

"Niin, nyt ne tekevät päätöksensä ja tulevat tännepäin."

"Muuttakaa hyvin ääntänne, kreivitär, jos pakotetaan puhumaan."

"Ja te omaanne, monseigneur."

Oliva ja hänen sininen dominonsa lähestyvät todellakin. Jälkimäinen kääntyi kardinaalin puoleen ja sanoi: "Kuuleppa, naamio!"

Ja hän kumarsi päätään sivulle ja kuiskasi jotakin Olivalle, joka vastasi myöntävällä merkillä.

"Mitä tahdot?" kysyi kardinaali muuttaen ääntään.

"Tämä nainen, jota saatan", vastasi sininen domino, "velvoittaa minut tekemään sinulle monta kysymystä."

"Kiirehdi sitten", vastasi herra de Rohan.

"Ja olkoot kysymyksesi oikein tungettelevia", lisäsi rouva de la Motte huilun äänellä.

"Niin tungettelevia", vastasi sininen domino, "ettet sinä, utelias, niitä ymmärrä."

Ja nyt hän taas kumarsi Olivan puoleen, joka oli hänelle jotakin kuiskaavinaan. Sitten hän teki kardinaalille virheettömällä saksankielellä tämän kysymyksen:

"Monseigneur, oletteko rakastunut siihen naiseen, joka on mukananne?"

Kardinaali hätkähti.

"Sanoitteko: monseigneur?" kysyi hän.

"Sanoin, monseigneur."

"Silloin erehdytte, enkä minä ole se, joksi minua luulette."

"Ihan varmaan, herra kardinaali, suotta te väitätte vastaan. Vaikken itse tuntisikaan, pyytää se nainen, jonka kavaljeerina olen, sanomaan teille, että hän tuntee teidät hyvin."

Ja hän kumartui sivulle päin ja kuiskasi Olivalle:

"Tehkää myöntävä merkki, ja sitten aina, kun puristan käsivarttanne."

Oliva nyökäytti siis myöntävästi.

"Te hämmästytätte minua", vastasi kardinaali aivan ymmällä. "Kuka tuo nainen on?"

"Luulin jo, että olitte hänet tuntenut. Hän ainakin arvasi teidät heti. Totta on, että mustasukkaisuus…"

"Olisiko rouva minulle mustasukkainen?" huudahti kardinaali.

"Sitä ei ole väitetty", vastasi tuntematon ylpeästi.

"Mitä teille sanotaan?" uteli rouva de la Motte, jota tämä saksankielinen, hänelle siis käsittämätön puhelu tavattomasti kiusoitti.

"Ei mitään, ei mitään."

Rouva de la Motte polki jalkaa harmissaan.

"Madame", sanoi nyt kardinaali Olivalle, "pyydän teitä sanomaan edes yhden sanan, ja minä lupaan siitä arvata, kuka olette."

Herra de Rohan oli puhunut saksaa; Oliva ei siitä ymmärtänyt sanaakaan, vaan kääntyi sinisen dominon puoleen.

"Rukoilen teiltä, madame", sanoi tämä kovaa, "älkää puhuko!"

Tämä salaperäisyys kiihotti kardinaalia, joka huomautti:

"Mitä? Yksi ainoa sana saksaa – ei siitä rouvalle tulisi suurtakaan vaaraa!"

Sininen domino, joka oli saavinaan Olivalta ohjeita, vastasi heti:

"Herra kardinaali, kuulkaa nyt rouvan omat sanat: Se, jonka ajatus ei aina valvo, se, jonka mielikuvitus ei alati korvaa rakastetun läsnäoloa, se ei rakasta eikä ole oikeutettu sitä väittämään."

Kardinaaliin näkyi koskevan näiden sanojen sisällys. Koko hänen asentonsa ilmaisi mitä suurinta yllätystä, kunnioitusta ja ihailevaa alttiutta; sitten hän laski käsivartensa riippumaan.

"Se on mahdotonta", mutisi hän ranskaksi.

"Mikä on mahdotonta?" huudahti rouva de la Motte, joka oli koko keskustelusta käsittänyt vain nämä sanat.

"Ei mikään, madame, ei mikään."

"Minusta tuntuu todellakin monseigneur, että annatte minun näytellä surkeata osaa", sanoi kreivitär harmistuneena.

Ja samalla hän hellitti kardinaalin käsivarren. Tämä ei ainoastaan jättänyt siihen jälleen tarttumatta, vaan ei näkynyt edes huomanneen tuota liikettä, kun oli niin hartaasti kiintynyt saksalaiseen naiseen.

"Madame", sanoi hän jälkimäiselle, joka yhä pysyi jäykkänä ja liikkumatta silkkisen suojuksensa takana, "ne sanat, jotka seuralaisenne on minulle teidän puolestanne lausunut… ne ovat saksalaisesta runosta, jonka luin eräässä teillekin ehkä tutussa rakennuksessa."

Tuntematon puristi Olivan käsivartta. Jälkimäinen teki myöntävän liikkeen.

Kardinaalia värisytti.

"Se rakennus", sanoi hän epäröiden, "lienee nimeltään Schönbrunn?"

"Niin", nyökkäsi taas Oliva.

"Ja sanat oli muuan ylhäinen käsi kultanaskalilla kaivertanut kirsikkapuiseen pöytään?"

Oliva nyökäytti taas päätään.

Kardinaali vaikeni. Hänessä näkyi tapahtuvan jokin mullistus. Hän horjui ja ojensi kätensä tukea etsien. Kahden askeleen päässä väijyi rouva de la Motte tämän merkillisen kohtauksen lopputulosta.

Sitten kardinaali laski kätensä sinisen dominon käsivarrelle ja sanoi:

"Näin kuuluu jatko: Mutta se, joka kaikkialla näkee rakastettunsa; se, joka kukan tuoksusta, hajuaineesta arvaa tiheimmänkin hunnun lävitse lemmittynsä läsnäolon, se osaa vaieta, sen ääni on sydämessä; jos toinen sydän häntä ymmärtää, riittää se tekemään hänet onnelliseksi."

"Kuulkaapa, täällä puhutaan saksaa", sanoi äkkiä nuori, sointuva ääni eräästä ryhmästä, joka oli tullut kardinaalin kohdalle. "Kuunnellaan pikkuisen; ymmärrättekö te, marski, saksaa?"

"En, monseigneur."

"Entä te, herra de Charny?"

"Kyllä, teidän korkeutenne."

"Artoisin kreivi!" sanoi Oliva painautuen siniseen dominoon, sillä nuo neljä naamioitua puristivat häntä hieman tungettelevasti.

Tällöin kajahti orkesterista pauhaava soitto, ja lattian tomu ynnä hiuslaitteiden jauhe kohosi sateenkaarenvärisinä pilvinä räiskyviä kynttiläkruunujakin ylemmäksi, jotka kultasivat tätä amoran ja ruusujen utua. Kun naamioidut nyt lähtivät liikkeelle, tunsi sininen domino sysäyksen.

"Varokaa, herrat!" sanoi hän komentavalla äänellä.

"Monsieur", vastasi naamioitu prinssi, "tottahan näette, että meitä tungetaan tännepäin. Anteeksi, naiset!"

"Lähdetään pois, monseigneur", kuiskasi rouva de la Motte.

Juuri silloin näkymätön käsi nykäisi Olivan huppukaulusta taaksepäin, ja irtaantunut naamio lipui alas; hänen kasvonsa näkyivät sekunnin verran siinä puolihämärässä, jonka aiheutti ensi rivin ulkoileminen permannon yli.

Sininen domino oli hätääntyneenä huudahtavinaan, Oliva huusi kauhusta. Näihin molempiin vastasi kolme, neljä hämmästyksen huudahdusta. Kardinaali oli vähällä pyörtyä. Jos hän nyt olisi vaipunut, olisi hän vaipunut polvilleen. Rouva de la Motte tuki häntä.

Parvi naamioita, tungoksen pakottamana, oli juuri erottanut Artoisin kreivin kardinaalista ja rouva de la Mottesta.

Sininen domino, joka oli salamannopeasti kiskaissut Olivan huppukauluksen paikalleen ja kiinnittänyt taas naamion, astui kardinaalin luo, puristi kättään ja sanoi:

"Se oli auttamaton vahinko, monsieur; huomaatte kai, että tämän naisen kunnia on teidän vallassanne."

"Oo, monsieur, monsieur…" mutisi prinssi Ludvig kumartaen.

Ja hän pyyhki hiestä valuvaa otsaansa nenäliinalla, joka värisi hänen kädessään.

"Nyt pian pois", sanoi sininen domino Olivalle.

Ja molemmat katosivat.

"Nyt ymmärrän, mitä kardinaali nimitti mahdottomaksi", ajatteli rouva de la Motte. "Hän luuli tuota naista kuningattareksi, ja semmoisen vaikutuksen se yhdennäköisyys häneen teki! Hyvä, taas yksi havainto lisää talteen pantavaksi."

"Haluatteko, että jo lähdemme, kreivitär?" kysyi herra de Rohan raukeasti.

"Kuten suvaitsette, monseigneur", vastasi Jeanne tyynesti.

"Minä en täällä näe erityistä huvia."

"Ei täällä minustakaan ole hauskaa."

Ja he saivat vaivoin raivatuksi itselleen tien ihmisten puhki. Kardinaali, joka oli kookas, tähysteli joka taholle, näkyisikö missään kadonnutta ilmestystä. Mutta turhaan; hänen silmissään vilisi sinisiä, punaisia, keltaisia, vihreitä, harmaita dominolta säteilevässä usvassa, ja niiden vivahdukset sulivat toisiinsa kuin särmiön värit. Kaukaa olivat ylimyspoloisesta kaikki sinisiä, mutta läheltä ei yksikään.

Tässä mielentilassa hän astui vaunuihin, jotka odottivat häntä ja hänen seuralaistaan.

He olivat ajaneet jo viisi minuuttia, eikä kardinaali ollut vielä virkkanut sanaakaan Jeannelle.