Kitobni o'qish: «Myladyn poika», sahifa 8

Ja d'Artagnan nousi jälleen satulaan.

Planchet teki samaten, mutta silloin putosi aavistamaton paino hänen hevosensa lautasille, niin että tämä oli lysähtää maahan.

"Hei, monsieur!" huusi Planchet; "minulla on joku takanani lautasilla!"

D'Artagnan kääntyi ja näki tosiaankin kaksi ihmishahmoa Planchetin hevosen selässä.

"Mutta itse paholainenhan meitä hätyyttää!" huudahti hän vetäen miekkansa ja valmistautuen hyökkäämään vastatulleen kimppuun.

"Ei, hyvä d'Artagnan", virkkoi tämä, "paholainen ei täällä ole, vaan minä, Aramis. Lasketa neliä, Planchet, ja kylän päähän tultuasi käänny vasemmalle."

Ja kuljettaen Aramista hevosensa lautasilla karautti Planchet pimeään, kintereillään d'Artagnan, joka alkoi uskoa näkevänsä jotakin haaveellista ja katkonaista unta.

KYMMENES LUKU

Abbé d'Herblay

Kylän päässä poikkesi Planchet vasempaan, kuten Aramis oli käskenyt, ja pysähtyi valaistun ikkunan alle. Aramis hyppäsi ratsailta ja taputti kolmasti käsiänsä. Ikkuna avattiin heti, ja sieltä laskettiin alas nuoraportaat.

"Veikkoseni", sanoi Aramis, "jos tahdot nousta ylös, niin otan vastaan mitä mieluimmin."

"Vai niin", virkkoi d'Artagnan, "tällä tavoinko sinun luoksesi tullaan?"

"Kello yhdeksän jälkeen se on pakollista, hitto vieköön!" vastasi

Aramis; "luostarisäännöt ovat ylen ankaria."

"Suo anteeksi, hyvä ystävä", huomautti d'Artagnan, "taisipa kirvota kieleltäsi hitto vieköön."

"Niinkö luulet?" tuumi Aramis hymyillen. "Paljon mahdollista; et voi kuvitellakaan, veikkonen, mitä pahoja tapoja näissä kirotuissa luostareissa saa, ja kuinka huonoja tottumuksia on kaikilla niillä kirkonmiehillä, joiden kanssa minun täytyy seurustella. Mutta ethän menekään ylös?"

"Käyhän edellä, kyllä tulen."

"Niinkuin entinen kardinaali sanoi entiselle kuninkaalle: 'Näyttääkseni teille tietä, sire.'"

Aramis kapusi nyt keveästi ylös nuoraportaita ja pääsi tuossa tuokiossa ikkunaan.

D'Artagnan nousi hänen perässään, mutta vitkallisemmin; saattoi nähdä, että hän oli vähemmän perehtynyt tällaiseen tiehen kuin hänen ystävänsä.

"Suo anteeksi", pyysi Aramis nähdessään hänen kömpelyytensä, "jos olisin tiennyt sinun kunnioittavan minua käynnillä, niin olisin toimittanut paikalle puutarhatikkaat. Mutta minulle yksinäni ovat nämä riittäviä."

"Monsieur", muistutti Planchet nähdessään d'Artagnanin olevan jo tulossa perille, "tuo käy tosin laatuun herra Aramiille ja vielä teillekin, ja jos lujalle ottaa, niin ehkä viimein minullekin; mutta hevosemme eivät voi kavuta ylös nuoraportaita."

"Vie ne vaunuvajaan, hyvä mies", neuvoi Aramis, osoittaen Planchetille eräänlaista rakennusta, joka kohosi kentältä. "Siellä on olkia ja kauroja hevosille."

"Entä mitä minulle?" kysyi Planchet.

"Sinä tulet takaisin tämän ikkunan alle ja taputat kolmasti käsiäsi, niin laskemme alas elintarpeita sinulle. Älä ole huolissasi; saakeli, ei tässä paikassa juuri nälkään kuolla!"

Aramis veti nuoraportaat ylös perässään ja sulki ikkunan.

D'Artagnan silmäili ympärilleen.

Milloinkaan ei hän ollut nähnyt huonetta yhtähaavaa niin sotilaalliseen ja hienostuneeseen tapaan sisustettuna. Kaikissa nurkissa oli voitonmerkkejä, jotka sekä silmälle että kädelle tarjosivat kaikenlaatuisia miekkoja, ja neljä isoa taulua esitti taisteluasussa Lotringin kardinaali de Richelieutä, kardinaali de Lavalettea ja Bordeauxin arkkipiispaa. Muuten ei siellä tosin mikään ilmaissut abbén asuntoa; seinäverhot olivat damastia, matot alençonilaisia, ja varsinkin makuusija pitsikoristeineen ja kirjailtuine peitteineen näytti pikemmin kuuluvan keimailevalle vallasnaiselle kuin miehelle, joka oli tehnyt lupauksen tavoittaa taivaan armoa pidättyväisyydellä ja lihan kuoletuksella.

"Tarkastelet kammiotani", virkkoi Aramis. "Voi veikkoseni, mikäs minun auttaa! Asun kuten kartusiaanimunkki. Mutta mitä haet katseillasi?"

"Etsin sitä, joka heitti alas nuoraportaat; täällä ei näy ketään, ja kuitenkaan eivät kai nuoraportaat laskeutuneet itsestään."

"Ei, apuna oli Bazin."

"Ahaa!" äännähti d'Artagnan.

"Mutta", jatkoi Aramis, "Bazinini on hyvin harjaannutettu miekkonen; nähdessään, että minä en ollut yksinäni, hän poistui hienotuntoisesti. Paina puuta, ystäväni, ja pakiskaamme."

Ja Aramis työnsi d'Artagnanin luo tilavan lepotuolin, johon tämä heittäysi käsinojan varaan.

"Ensiksikin, sinä kai illastat kanssani?" kysyi Aramis.

"Kyllä, jos haluat", vastasi d'Artagnan, "ja tunnustankin tekeväni sen mitä suurimmalla mielihyvällä; olen taipaleella saanut huikean ruokahalun."

"Voi, veikkonen", pahoitteli Aramis, "saat tyytyä laihaan muonaan; en odottanut sinua."

"Uhkaavatko minua Crèvecoeurin omeletit ja theobromes? Eikö se ollut entiseen aikaan pinaatin nimenä?"

"Oh, meidän täytyy toivoa", vastasi Aramis, "että Jumalan ja Bazinin avulla löydämme jotakin parempaa arvoisain jesuiittaisäin ruokakomerosta. Bazin, hyvä ystävä", jatkoi hän, "tulehan tänne."

Ovi avautui, ja Bazin astui sisälle; mutta nähdessään d'Artagnanin hän kiljahti kuin epätoivon valtaamana.

"Bazin hyvä", sanoi d'Artagnan, "minua ilahduttaa nähdä, kuinka ihmeteltävän sujuvasti sinä valehtelet kirkossakin."

"Monsieur", selitti Bazin, "minä olen arvoisilta jesuiittaisiltä oppinut, että valehteleminen on sallittua, kun se tapahtuu hyvässä tarkoituksessa."

"Hyvä, hyvä, Bazin! D'Artagnan kuolee nälkään; tarjoa meille parastasi, ja ennen kaikkea anna meille hyvää viiniä."

Bazin kumarsi kuuliaisuuden merkiksi, huokasi syvään ja astui ulos.

"Nyt kahden kesken ollessamme, hyvä Aramis", sanoi d'Artagnan kääntäen katseensa huoneesta sen asukkaaseen ja pitkittäen tämän vaatteista tarkastusta, jonka oli alottanut huonekaluista, "sanopas minulle, mistä lemmosta tulit, kun hyppäsit ratsaille Planchetin taakse."

"Kas hitto", vastasi Aramis, "taivaastahan tietysti!"

"Taivaastako!" tuumi d'Artagnan päätänsä pudistaen; "näytät minusta yhtä vähän tulevan sieltä kuin olevan sinne menossakaan."

"Hyvä ystävä", selitti Aramis, ja hänen kasvoillaan oli itserakas ilme, jollaista d'Artagnan ei ollut niillä nähnyt hänen ollessaan muskettisoturina, "jollen tullut taivaasta, niin ainakin paratiisista, mikä on jokseenkin samaa."

"Hyvä! Silloin ovat tiedemiehet vihdoinkin päässeet varmuuteen siitä, kohdasta", arveli d'Artagnan. "Tähän asti ei ole voitu sopia siitä, missä paratiisi todella sijaitsi; toiset asettivat sen Ararat-vuorelle, toiset Tigris- ja Eufrat-virtain väliin; sitä näkyy etsityn kovin kaukaa, kun se olikin näin lähellä. Paratiisi on Noisy-le-Secissä, sillä paikalla, missä Pariisin arkkipiispan linna kohoaa. Sieltä ei tulla ulos oven kautta, vaan ikkunasta; ei astuta alas marmoriportaita pylväseteiseen, vaan lehmuksen oksille, ja sen pääsykäytävää loimuavin miekoin vartioitseva enkeli on vaihtanut Gabrielin taivaallisen nimen maallisemmaksi Marcillacin ruhtinaaksi."

Aramis purskahti nauruun.

"Sinä olet aina iloinen toveri, veikkonen", sanoi hän; "sukkela gascognelainen luonteesi ei ole hylännyt sinua. Niin, on kyllä rahtunen totuutta tuossa kaikessa, mitä minulle sanot; mutta älä ainakaan luule, että minä olen rouva de Longuevilleen rakastunut."

"Pentele, sitä minä kyllä varon!" vastasi d'Artagnan. "Oltuasi niin kauan rakastunut rouva de Chevreuseen et toki olisi voinut lahjoittaa sydäntäsi hänen pahimmalle viholliselleen."

"Se on totta", vastasi Aramis keveästi. "Niin, herttuatarparka, – rakastin häntä entiseen aikaan suuresti, ja minun täytyy kohtuuden mukaisesti myöntää, että hän oli meille peräti hyödyllinen. Mutta minkä sille voi – hänen täytyi poistua Ranskasta. Kirottu kardinaali oli niin karkea vastustaja", pitkitti Aramis luoden silmäyksen entisen ministerin muotokuvaan; "hän antoi käskyn vangita hänet ja viedä Loches-linnaan. Hän olisi, kautta kunniani, katkaisuttanut herttuattarelta kaulan, kuten saivat kohtalokseen Chalais, Montmorency ja Cinq-Mars. Mieheksi pukeutuneena pakeni hän silloin kamarineitonsa, Kitty-poloisen kanssa. Olen kuullut sanottavan, että hänelle tapahtui jossakin kylässä, en tiedä missä, eriskummainen seikkailu papin kanssa, jota tunnen yhtä vähän; hän pyysi tältä vieraanvaraisuutta, papilla ei ollut enempää kuin yksi huone, ja kun hän piti tulijaa herrasmiehenä, tarjoutui hän ottamaan anojan huonekumppanikseen. Se johtui siitä, että viehkeä Marie käytti miehen pukua aivan uskomattoman hyvin. Tunnenkin ainoastaan yhden naisen, joka esiintyy siinä asussa yhtä luontevasti. Hänestä sepitettiinkin laulunpätkä:"

Laboissière, kuules sie…

"Olet kai kuullut sen?"

"En; laulahan se minulle, hyvä ystävä."

Aramis alotti mitä raikkaimmalla äänellä:

Laboissière, kuules sie, hyvinkö mieheks kelpaisin? – Te ratsastatte, totta vie, paremmin meitä ainakin. Hän käy keskellä pertuskain nuoresta miehest' ain', ei muulta näy.

"Bravo!" huusi d'Artagnan. "Sinä laulat aina yhtä oivallisesti, hyvä Aramis; minä huomaan, että messut eivät ole tärvelleet ääntäsi."

"Katsos, ystävä", selitti Aramis, "siihen aikaan, kun olin muskettisoturi, tein niin vähän vartiopalvelusta kuin suinkin; nyt olen abbé ja veisaan niin harvoja messuja kuin käy päinsä. Mutta palatkaamme herttuatar-parkaan."

"Kumpaiseen? Chevreusen vai Longuevillen herttuattareen?"

"Hyvä ystävä, olen jo sanonut sinulle, että minun ja Longuevillen herttuattaren välillä ei ole mitään; kenties rahtunen keimailua, mutta siinä kaikki. Ei, minä puhun Chevreusen herttuattaresta. Näitkö häntä, kun hän kuninkaan kuoltua palasi Brysselistä?"

"Kyllä; hän oli silloin vielä hyvinkin kaunis."

"Niin", puheli Aramis. "Minäkin tapailin häntä jälleen toisinaan; annoin hänelle oivallisia neuvoja, joita hän ei noudattanut. Tein kaikkeni saadakseni hänet vakuutetuksi siitä, että Mazarin oli kuningattaren rakastaja. Hän ei tahtonut uskoa minua; hän sanoi tuntevansa Itävallan Annan ja väitti, että hallitsijatar oli liian ylpeä voidakseen rakastaa sellaista lurjusta. Sillävälin hän antausi Beaufortin herttuan vehkeisiin, ja lurjus vangitutti Beaufortin herttuan ja ajoi maanpakoon madame de Chevreusen."

"Tiedäthän", huomautti d'Artagnan, "että hän on saanut luvan tulla takaisin?"

"Kyllä, ja tiedän myös, että hän on tullutkin. Hän kai hairahtuu taas johonkin hulluuteen."

"Oh, tällä kertaa hän kenties noudattaa sinun neuvojasi."

"Tällä kertaa", vastasi Aramis, "en ole nähnyt häntä jälleen; hän on suuresti muuttunut."

"Niin ei ole sinun laitasi, hyvä Aramis, sillä sinä olet yhä entiselläsi: sinulla on vielä kaunis tumma tukkasi, sorea ryhtisi, naisenkätesi, joista nyt on tullut pari ihailtavia kirkkoruhtinaan käsiä."

"Niin", myönsi Aramis, "se on totta, minä panen ulkoasuuni suurta huolta. Tiedätkös, ystävä, minä alan käydä vanhaksi: täytän pian seitsemänneljättä vuotta."

"Kuulehan, veikkonen", tokaisi d'Artagnan hymyillen, "koska nyt näemme toisemme jälleen, niin sopikaamme keskenämme vastaisen varalle iästämme."

"Kuinka niin?" oudoksui Aramis.

"No", jatkoi d'Artagnan, "ennen olin minä kahta tai kolmea vuotta nuorempi sinua, mutta jollen erehdy, olen nyt täyttänyt neljäkymmentä."

"Tosiaanko?" sanoi Aramis. "Silloin erehdyinkin minä, sillä sinä, veikkonen, olet aina ollut erinomainen laskemaan. Olisin siis sinun laskusi mukaan kolmenviidettä vanha? Lempo soikoon, hyvä mies, älä sano sitä Hôtel de Rambouilletissa; se vahingoittaisi minua."

"Ole huoletta", takasi d'Artagnan, "minä en käy siellä."

"No, mutta", huudahti Aramis, "mitä se Bazinin tolvana tekeekään?

Bazin! Kiirehdi toki, herra heittiö! Me menehdymme nälkään ja janoon."

Bazin, joka nyt astui huoneeseen, kohotti taivasta kohti kätensä, pullo kumpaisessakin.

"No", tiukkasi Aramis, "onko valmista, häh?"

"Kyllä, monsieur, heti paikalla", vastasi Bazin; "mutta minulta meni aikaa voidakseni nostaa ylös kaikki…"

"Syystä että sinä aina luulet kantavasi pitkää pedellinkaapua", keskeytti Aramis, "etkä tee muuta kuin luet messukirjaasi. Mutta sanonpa sinulle, että jos alituiseen puhdistellessasi kaikkia kappelin kapistuksia vieraannut miekkani kiilloittamisesta, niin teen rovion kaikista pyhäinkuvistasi ja paistan sinut siinä."

Kuohuksissaan tästä teki Bazin ristinmerkin pullolla, jota piteli kädessään. D'Artagnan ihmetteli yhä enemmän abbé d'Herblayn sävyä ja esiintymistapaa, joka niin vähän soveltui muskettisoturi Aramiin entiseen käyttäytymiseen, ja hän katseli ystäväänsä suurin silmin.

Bazin levitti kiireesti damastiliinan pöydälle ja asetti sille niin monia hyvin paistettuja, tuoksuvia ja herkullisia maisteltavia, että d'Artagnan ihan ällistyi.

"Mutta odotithan siis jotakuta?" kysyi upseeri.

"Hm", vastasi Aramis, "olen aina varustettu; ja tiesin sinun etsivän minua."

"Kuka sitä oli sanonut?"

"Tietysti Bazin, joka otaksui sinut itse paholaiseksi, veikkonen, ja riensi varoittamaan minua vaarasta, joka uhkasi sieluani, jos jälleen antautuisin niin huonoon seuraan kuin muskettiväen luutnantin."

"Voi, monsieur!.." pyysi Bazin kädet ristissä ja rukoilevalla äänellä.

"Kas niin, pois tekopyhyys! Sinä tiedät, että minä en pidä sellaisesta. Teet paljoa paremmin, kun avaat ikkunan ja lasket alas leivän, kananpoikasen ja viinipullon Planchet-ystävällesi, joka on jo tunnin ajan vimmatusti paukutellut käsiään."

Annettuaan hevosille olkia ja kauroja oli Planchet tosiaan palannut ikkunan alle ja pariin kolmeen kertaan antanut sovitun merkin.

Bazin totteli, kiinnitti mainitut kolme esinettä nuoran päähän ja laski ne alas Planchetille, joka ei sen parempaa pyytänyt, vaan poistui heti niine hyvineen vaunuvajaan.

"Nyt illastakaamme", sanoi Aramis.

Ystävykset istuutuivat pöytään, ja Aramis alkoi kehittyneen herkuttelijan tottumuksella leikellä viipaleiksi kananpoikasia, peltopyitä ja kinkkuja.

"Hitto", huudahti d'Artagnan, "kelpaa sinun elellä!"

"Kyllähän, mukiin menee. Olen saanut Roomasta vapautuksen paastoamisesta; sen hankki minulle herra koadjutori heikon terveyteni perusteella. Olen sitten ottanut palvelukseeni saman taiturin, joka palveli kokkina Lafollonella, kardinaalin vanhalla ystävällä, tiedäthän, – tuolla kuuluisalla herkuttelijalla, joka aina aterialta noustessaan lausui saman rukouksen: 'Hyvä Jumala, suo minulle se armo, että voisin hyvin sulattaa maukkaasti nauttimani!'"

"Mikä ei kuitenkaan estänyt häntä kuolemasta ähkyyn", huomautti d'Artagnan hymyillen.

"Niin, minkäpä sille mahtaa", virkkoi Aramis alistuvasti; "kohtaloansa ei voi paeta!"

"Suo anteeksi, veikkonen, että teen sinulle erään kysymyksen", sanoi d'Artagnan.

"Puhu vapaasti, tiedäthän kaiken kursailun olevan meidän keskemme kiellettyä."

"Olet siis rikastunut?"

"Voi hyväinen, en! Ansaitsen noin kaksitoistatuhatta livreä vuodessa, jotapaitsi minulla on prinssiltä pienoinen tuhannen écun apuraha."

"Ja millä ansaitset nuo kaksitoistatuhatta livreä?" urkki d'Artagnan, "runoillasiko?"

"Ei, minä olen lakannut runoilemasta, paitsi että toisinaan sepitän jonkun juomalaulun, lemmensonetin tai viattoman epigrammin. Minä kirjoittelen saarnoja, hyvä ystävä."

"Mitä! Saarnojako?"

"Niin, mutta ne ovatkin erinomaisia saarnoja, usko pois! Siltä ainakin näyttää."

"Sinä paasaat niitä?"

"En, vaan myyn."

"Kelle?"

"Niille virkaveljilleni, jotka tahtovat esiintyä suurina puhujina!"

"Älä nyt! Ja se kunnia ei ole houkutellut sinua itseäsi?"

"On vainkin, veikkonen, mutta luonto voitti. Kun seison saarnastuolissa ja kaunis nainen katsoo minuun, katson minäkin häneen; jos hän hymyilee, niin minä vastaan samaten. Silloin puhun puita heiniä; sen sijaan että kuvailisin kadotuksen kauhuja, esittelenkin paratiisin riemuja. Niin, tiedätkös, sellaista sattui minulle kerran Saint-Louis-kirkossa Maraisissa… Muuan herrasmies nauroi minulle päin silmiä, minä keskeytin saarnani sanoakseni hänelle, että hän oli tolvana. Ihmiset lähtivät ulos hakemaan kiviä, mutta sillävälin osasin minä niin hyvin muokata kuulijain mieliä, että häntä sitten kivitettiinkin eikä minua. Tosin hän seuraavana päivänä tuli luokseni, luullen olevansa tekemisissä tavallisen abbén kanssa."

"Ja mikä oli sen käynnin tuloksena?" kysyi d'Artagnan nauruun pakahtumaisillaan.

"Tuloksena oli, että me sovimme seuraavan päivän illaksi kohtauksen

Place-Royalelle. Niin, hitto, tokihan sen tiedätkin?"

"Sitä hävytöntäkö vastaan minä sattumalta olinkin sekundanttinasi?" kysyi d'Artagnan.

"Juuri samaa. Sinä näit, miten hänestä suoriuduin."

"Kuoliko hän?"

"Sitä en tiedä. Mutta ainakin annoin hänelle synninpäästön in articulo mortis. Riitti surmata ruumis, sielua kuolettamatta."

Bazin teki toivottoman liikkeen, joka tahtoi ilmaista, että hän kenties hyväksyi tuon lauselman, mutta paheksui suuresti sävyä, jota sen lausumisessa ilmeni.

"Bazin, hyvä ystävä, sinä et huomaa, että minä näen sinut tästä kuvastimesta; olenhan kerta kaikkiaan kieltänyt sinulta kaikki hyväksymisen tai paheksumisen eleet. Ole siis hyvä ja tuo meille espanjalaista viiniä, sitten lähdet tiehesi. D'Artagnan-ystävälläni on sitäpaitsi jotakin salaista sanottavana minulle, eikö totta, d'Artagnan?"

D'Artagnan nyökkäsi, ja Bazin vetäytyi pois, asetettuaan pöytään espanjalaisen viinin.

Kahden kesken jäätyään istuivat ystävykset tuokion äänettöminä vastatusten. Aramis näytti odottavan mieluisaa ruuansulatusta, d'Artagnan valmisti johdantoaan. Kumpainenkin loi salavihkaa syrjäsilmäyksiä toisiinsa.

Aramis keskeytti ensimmäisenä vaitiolon.

YHDESTOISTA LUKU

Kaksi Gaspardia

"Mitä mietiskelet, d'Artagnan?" kysyi hän; "ja mille ajatukselle hymyilet?"

"Ajattelenhan vain, veikkonen, että sinä muskettisoturina ollessasi aina muistutit abbéta, mutta nyt abbéna tunnut minusta kovin suuresti muskettisoturin kaltaiselta."

"Se on totta", myönsi Aramis hymyillen. "Ihminen, kuten tiedät, hyvä d'Artagnan, on ihmeellinen eläin, pelkistä vastakohdista muodostunut. Siitä saakka kun minusta tuli abbé, unelmoin pelkkiä taisteluita."

"Se näkyy kapineistasikin; sinulla on kaikenlaisia kalpoja, jotka voisivat tyydyttää mitä vaateliaintakin makua. Miekkailetko vielä yhtä hyvin?"

"Kyllä, miekkailen kuten sinä entiseen aikaan, kenties vielä paremminkin. En päivän mittaan mitään muuta teekään."

"Ja kenen kanssa?"

"Oivallisen miekkailunopettajan kanssa, joka meillä on täällä."

"Mitä! Täälläkö?"

"Niin, täällä luostarissa, veikkoseni. Jesuiittaluostarissa on kaikkea."

"Olisit siis surmannut herra de Marcillacin, jos hän olisi yksinään tullut ahdistamaan sinua eikä kahdenkymmenen miehen johtajana?"

"Ehdottomasti", vakuutti Aramis, "ja kahdenkymmenen miehensäkin etunenässä, jos olisin voinut paljastaa miekkani tulematta tunnetuksi."

– Herra armahtakoon, – jupisi d'Artagnan hiljaa itsekseen, – luulenpa hänen käyneen gascognelaisemmaksi kuin minä.

Sitten hän lisäsi ääneen:

"No niin, hyvä Aramis, kysyit minulta, minkätähden etsin sinua?"

"Ei, en kysynyt sitä", vastasi Aramis viekkaan näköisenä, "vaan odotin sinun sanovan sen."

"No niin, tavoitin sinua vain tarjotakseni sinulle keinon surmata herra de Marcillacin, milloin vain haluat, niin ylhäinen kuin hän onkin."

"Kas, kas, kas!" innostui Aramis; "siinäpä vasta aatos!"

"Jota minä kehoitan sinua käyttämään hyväksesi, veikkonen. Sanopas, oletko sinä rikas abbé-toimellasi, joka tuottaa sinulle tuhannen écuta, ja niillä kahdellatoistatuhannella livrellä, jotka ansaitset saarnojen myynnillä? Vastaathan vilpittömästi."

"Minäkö? Olen köyhä kuin Job; jos tutkisit sekä taskut että lippaat, niin et luullakseni löytäisi täältä sataa pistoliakaan."

– Hitto, sata pistolia! – tuumi d'Artagnan itsekseen; – se on hänen mielestään Jobin köyhyyttä! Jos minulla olisi aina sen verran varalla, niin olisin mielestäni rikas kuin Kroisos. Ja hän lisäsi ääneen:

"Oletko kunnianhimoinen?"

"Kuin Enkelados."

"No niin, hyvä ystävä, minä tarjoan sinulle keinon rikastua ja tulla mahtavaksi ja päästä elelemään mielesi mukaan."

Keveä pilvi vilahti Aramiin otsalla yhtä nopeasti kuin hattarat, jotka elokuulla leijuvat kenttien yli; mutta niin pian kuin se häipyikin, huomasi sen d'Artagnan.

"Puhu", pyysi Aramis.

"Ensin vielä kysymys. Harrastatko politiikkaa?"

Aramiin silmissä leimahti salama yhtä nopeana kuin varjo, joka oli häilähtänyt hänen otsallaan, mutta senkin huomasi d'Artagnan.

"En", epäsi Aramis.

"Miellytkin siis kaikkiin ehdotuksiini, koska sinulla tällähaavaa ei ole muuta herraa kuin Jumala", virkkoi gascognelainen hymyillen.

"Mahdollista kyllä."

"Oletko koskaan, hyvä Aramis, ajatellut nuoruutemme kauniita päiviä, jotka vietimme remuten, ryyppien ja tapellen?"

"Olenpa totisesti, ja useinkin olen kaivannut niitä. Se oli onnellista aikaa, delectabile tempus!"

"No niin, veikkoseni, nuo kauniit päivät voisimme elvyttää uudestaan, tuo onnellinen aika saattaisi palata! Olen saanut toimekseni hakea esiin kumppanini ja tahdoin alottaa sinusta, joka olit toveruutemme sieluna."

Aramis kumarsi enemmän kohteliaasti kuin sydämellisesti.

"Minäkö sekaantuisin taas politiikkaan!" hän virkkoi hiljaisella äänellään ja heittäysi takakenoon lepotuolissaan. "Voi, hyvä d'Artagnan, näethän, kuinka säännöllisesti ja mukavasti minä elelen. Olemme kokeneet isoisten kiittämättömyyttä, tiedäthän!"

"Se on totta", myönsi d'Artagnan, "mutta isoiset kenties katuvat, että ovat olleet kiittämättömiä."

"Siinä tapauksessa olisi asia toinen", sanoi Aramis. "Kaikille synneille on anteeksianto varattu. Osaat muuten oikeaan eräässä kohdassa, jos meidät nimittäin valtaisi uudestaan halu puuttua valtion asioihin, niin olisi mielestäni nyt otollinen hetki."

"Mistä sinä sen tiedät, kun et harrasta politiikkaa?"

"Ka, hyväinen aika, vaikken itse siitä välitä, liikun kuitenkin piireissä, jossa sitä harrastetaan. Runouttakin ja rakkautta hellien olen kuitenkin tutustunut herra Saraziniin, joka on herra de Contin puolta, herra Voitureen, joka on liittynyt koadjutoriin, ja herra Bois-Robertiin, joka kardinaali Richelieun kuoltua ei nyt ole kenenkään puoluelaisia tai on kaikkien puolella, miten sitä sanoisikaan. Valtiolliset tapaukset eivät siten ole välttäneet huomiotani."

"Sitä aavistinkin", huomautti d'Artagnan.

"Älä muuten, hyvä ystävä", jatkoi Aramis, "käsitä nyt sanomaani muuksi kuin luostariveljen puheiksi, – miehen, joka pelkkänä kaikuna vain toistaa, mitä on kuullut sanottavan. Minulle on kerrottu, että kardinaali Mazarin on nykyään huolissaan asiain tilasta. Näyttää tosiaan siltä, että hänen käskyjänsä ei pidetä samassa arvossa kuin entiseen aikaan meidän kauhumme, kardinaali-vainajan, jonka muotokuvan näet tuossa; sillä sanottakoon mitä tahansa, on kuitenkin myönnettävä, että hän oli suuri mies."

"Sitä en suinkaan tahdo kieltää, hyvä Aramis; hän teki minusta luutnantin."

"Alussa olin kokonaan taipuvainen kardinaalin puolelle. Ajattelin itsekseni, että ministeri ei koskaan tule rakastetuksi, mutta että tämä sillä nerolla, jota hänellä väitetään olevan, kuitenkin saisi lopulta riemuita vihollistensa häviöstä ja tekisi itsensä pelätyksi, mikä minun nähdäkseni on kenties vielä parempaa kuin tehdä itsensä rakastetuksi."

D'Artagnan ilmoitti nyökkäyksellä hyväksyvänsä täydellisesti tämän epäiltävän periaatteen.

"Sellainen oli ensimmäinen ajatukseni hänestä", pitkitti Aramis; "mutta kun olen hyvin tietämätön tuollaisissa asioissa ja kun säätyyni kuuluva nöyryys velvoittaa minua epäilemään omaa arvosteluani, kuulustin muiden mielipidettä. No niin, hyvä ystävä…"

"No niin, mitä?" kysyi d'Artagnan.

"No", jatkoi Aramis, "minun täytyi taltuttaa ylpeyteni, minun oli tunnustettava erehtyneeni."

"Tosiaanko?"

"Niin, kuten jo sanoin, minä kuulustelin; ja katsohan, mitä useat taipumuksiltaan ja tarkoituksiltaan aivan erilaiset henkilöt ovat vastanneet minulle: herra de Mazarin ei ole nero, kuten olin kuvitellut."

"Pyh!" virkahti d'Artagnan.

"Ei, hän on aivan vähäpätöinen henkilö, joka on ollut kardinaali Bentivoglion palvelijana ja juonittelulla kohonnut maailmassa, – nousukas, nimetön mies, joka Ranskassa näyttelee vain sissin-osaa. Hän kerää paljon rahoja, tuhlaa kuninkaan tulot, antaa itselleen kaikki apurahat, joita kardinaali de Richelieu-vainaja jakeli koko maailmalle, muttei pääse milloinkaan hallitsemaan voimakkuuden, ylemmyyden tai suurimmassa arvossa pidetyn miehen oikeudella. Nykyinen ministerimme ei muuten tunnukaan olevan herrasmies tavoiltaan tai sydämeltään; hän näyttää olevan jonkunlainen ilvehtijä, huvinäytelmän naamioitu temppuilija. Tunnetko häntä? Minä puolestani en tunne."

"Hm", tuumi d'Artagnan, "sanoissasi on toki rahtunen totta."

"Ihan herätät minussa ylpeyttä, veikkonen, jos minä olen yksinkertaisella ja tavallisella järjelläni voinut vetää vertoja miehelle, joka oleskelee hovissa, kuten sinä."

"Mutta sinä olet puhunut ainoastaan hänen yksilöllisyydestään, et hänen puolueestaan ja apukeinoistaan."

"Totta kyllä. Hänellä on kuningatar puolellaan."

"Se on sentään jotakin kaiketi."

"Mutta hänen puolellaan ei ole kuningas."

"Lapsi!"

"Lapsi, joka pääsee itsenäiseksi neljän vuoden kuluttua."

"Joka tapauksessa kuuluu hänelle nykyisyys."

"Niin, muttei tulevaisuus; ja nykyäänkään ei hänellä ole puolellaan parlamenttia tai kansaa eli siis rahoja, ei aatelia eikä ruhtinaita, jotka vastaavat miekkaa."

D'Artagnan kynsi korvallistaan; hänen täytyi itsekseen tunnustaa, että toinen puhui sekä laajalta että oikealta näkökannalta.

"Huomaat nyt, hyvä ystävä, onko minulla vielä tavallista terävänäköisyyttäni tallella. Kenties teen väärin siinä, että pakisen kanssasi näin avomielisesti, sillä sinä näyt tosiaan olevan Mazarinin miehiä."

"Minäkö!" huudahti d'Artagnan, "kaukana siitä!"

"Puhuit saaneesi toimeksesi…"

"Puhuinko saaneeni toimekseni? Se oli hairahdusta. Ei, sanoinpa vain itsekseni, kuten sinäkin sanot: asiat sotkeutuvat. No niin, heittäkäämme höyhen ilmaan, menkäämme sille puolelle, minne tuuli puhaltaa ja omaksukaamme entinen seikkaileva elämämme. Me olimme neljä uljasta ritaria, neljä likeisiksi liittynyttä sydäntä; yhdistäkäämme uudestaan kohtalomme ja miehuutemme, sillä sydämemme eivät ole koskaan olleet erossa. Nyt on suotuisa tilaisuus ansaita jotakin parempaa kuin timantti."

"Olet aina oikeassa, d'Artagnan", vastasi Aramis, "ja todistuksena on se, että minulla on ollut sama ajatus kuin sinullakin. Se vain on erona, että minä otan vaikutuksia toisilta, kun minulla ei ole sinun vilkasta ja rikasta mielikuvitustasi. Kaikki tarvitsevat nykyaikana liittolaisia. Minulle on tehty eräitä ehdotuksia; julkisuuteen on levinnyt jotakin puhetta entisistä mainehikkaista urotöistämme, ja ilmoitan avoimesti, että koadjutori on saanut minut tunnustamaan totuuden."

"Herra de Gondy, kardinaalin vihollinen!" huudahti d'Artagnan.

"Ei, – kuninkaan ystävä", vastasi Aramis, "huomaa se, – kuninkaan ystävä. No niin, olisi kysymys kuninkaan palvelemisesta, johon aatelismies on velvollinen."

"Mutta pitäähän kuningas herra de Mazarinin puolta?"

"Kyllä olosuhteiden johdosta, vaan ei vapaaehtoisesti, – ulkonaisesti, vaan ei sielultaan ja sydämeltään; ja katso, juuri sen ansan asettavat lapsipoloiselle kuninkaan viholliset."

"No, mutta sinähän ehdotat minulle suorastaan kansalaissotaa, hyvä

Aramis."

"Sotaa kuninkaan puolesta."

"Mutta kuningashan on esiintyvä sen armeijan etunenässä, joka on

Mazarinin puolella?"

"Mutta sielultaan ja sydämeltään on hän oleva siinä armeijassa, jota herra de Beaufort johtaa."

"Herra de Beaufort! Hänhän istuu Vincennesissä."

"Sanoinko herra de Beaufort?" korjasi Aramis; "herra de Beaufort tai joku muu, hän tai hänen ylhäisyytensä prinssi."

"Mutta prinssi lähtee armeijaan; hän kuuluu kokonaan kardinaalin puolelle."

"Eipä vainkaan", väitti Aramis, "heillä on juuri nyt eräitä kinastuksia keskenään. Mutta muuten, jos ei hänen ylhäisyydestään prinssistä ole siihen, niin onhan herra de Gondy…"

"Mutta herra de Gondystä tulee kardinaali; hänelle pyydetään kardinaalinhattua."

"No, eikö ole sotaisia kardinaaleja?" muistutti Aramis. "Onhan meillä tässä ympärillämme neljä kardinaalia, jotka armeijain päällikköinä hyvinkin vastaisivat herra de Guebriantia ja herra de Gassionia."

"Mutta kyttyräselkäinen kenraali!"

"Haarniskan alta ei näy kyttyrä. Muista muuten, että Aleksanteri Suuri ontui ja että Hannibal oli silmäpuoli."

"Näetkö mitään suuria etuja olevan voitettavissa sen puolueen avulla?" kysyi d'Artagnan.

"Näen mahtavien ruhtinaitten suojeluksen."

"Johon liittyy hallituksen määräämä maanpako."

"Jonka parlamentti ja kapinat peruuttavat."

"Kaikki tuo voisi käydä päinsä, kuten sanot, jos vain saataisiin kuningas eroitetuksi äidistään."

"Siihen kenties päästään."

"Ei koskaan!" huudahti d'Artagnan, joka nyt palautui vakaumukseensa. "Vetoan sinuun itseesi, Aramis, sinuun, joka tunnet Itävallan Annan yhtä hyvin kuin minä. Uskotko sinä hänen koskaan voivan unohtaa, että hänen poikansa on hänen turvanaan ja suojanaan, hänen arvonsa, onnensa ja henkensä vakuutena? Silloin täytyisi hänen siirtyä poikansa mukana ruhtinaitten puolelle ja hylätä Mazarin; mutta sinä tiedät paremmin kuin kukaan, kuinka voimalliset syyt estävät häntä milloinkaan hylkäämästä kardinaalia."

"Olet kenties oikeassa", myönsi Aramis miettiväisenä; "niinpä en teekään sitoumusta."

"Heidän kanssaan", sanoi d'Artagnan, "mutta minun?"

"En kenenkään. Olen hengenmies; mitä tekemistä on minulla politiikan kanssa? En lue mitään messukirjaa; minulla on pikku joukko hoidokkeja, – sukkelia abbé-veitikoita ja viehättäviä naisia; mitä enemmän asiat selkkaantuvat, sitä vähemmän huomiota herättävät minun hairahdukseni. Kaikki käy siis hyvin, minun sekaantumattani mihinkään, ja totisesti, hyvä ystävä, en puutukaan sellaisiin puuhiin."

"No niin, veikkonen", tuumi d'Artagnan, "järkeilysi tarttuu tosiaan minuunkin, enkä nyt tiedä, mikä hupsu kunnianhimo minua yllyttikään. Minulla on toimi elannokseni; kun Tréville-parka kuolee, – ja hän vanhenee päivä päivältä, – voi minusta tulla kapteeni. Sehän on varsin sievä komentosauva gascognelaiselle aatelisjunkkarille, ja minä tunnen mieltyväni kohtuulliseen, mutta jokapäiväiseen leipään. Sen sijaan että lähtisin seikkailemaan, otankin vastaan Portoksen kutsumuksen; menen hänen maatiloilleen metsästämään. Tiedäthän, että Portoksella on tiluksia?"

"Kyllä, hyvin! Kymmenen lieuen ala metsiä, rämeitä ja laaksoja; hän on vuorten ja tasankojen valtias ja käräjöitsee lääninherran oikeuksista Noyonin piispan kanssa."

– Hyvä! – tuumi d'Artagnan itsekseen; – sitä juuri halusinkin tietää. Portos on siis Picardiessa.

Hän lisäsi ääneen:

"Ja hänellä on jälleen entinen nimensä du Vallon?"

"Siihen on liitetty de Bracieux erään maatilan mukaan, joka on totisesti ollut vapaaherrallinen kartano."