Kitobni o'qish: «Myladyn poika», sahifa 56

KOLMASYHDEKSÄTTÄ LUKU

Charentonin taistelu

Sitä mukaa kuin Atos ja Aramis pääsivät edemmäksi pitkin tietä plutoonittain aseteltujen eri osastojen ohitse, näkivät he kiilloitettuina välkkyvien haarniskain vaihtuvan ruosteisten aseitten sijalle ja musketinpiippuja kimmeltelemässä vanhojen pertuskain asemesta.

"Täällä lienee varsinainen taistelukenttä", virkkoi Aramis: "näetkö tuota ratsuväen osastoa, joka pysyttelee sillan edessä pistooleineen? Kas, varohan, nyt saapuu tykistö."

"Mutta mihin oletkaan vienyt meidät, ystäväiseni?" ihmetteli Atos. "Olen yltympärillä näkevinäni kasvoja, jotka kuuluvat kuninkaallisen armeijan upseereille. Eikö tuolta tule herra de Châtillon itse noiden kahden alemman upseerin kanssa?"

Ja Atos veti miekkansa, samalla kun Aramis laski kätensä pistoolikotelolle siinä oletuksessa, että hän oli tosiaan tunkeutunut pariisilaisten leirin rajojen yli.

"Hyvää päivää, messieurs", toivotti herttua lähestyen; "huomaan, että te ette käsitä, mitä on tekeillä, mutta pari sanaa selittää teille kaikki. Meillä on parhaillaan aselepo; pidetään neuvottelua; hänen korkeutensa prinssi sekä herrat de Retz, de Beaufort ja de Bouillon puhelevat politiikasta. On siis kaksi vaihtoehtoa: joko ei synny sovintoa, ja silloin tapaamme toisemme, chevalier, tai saadaan rauha solmituksi, ja silloin tulemme yhteen joka tapauksessa niin pian kuin olen päässyt eroon päällikkyydestäni."

"Monsieur", vastasi Aramis, "te esitätte aseman oivallisesti. Sallikaa minun vain tehdä teille eräs kysymys."

"Kernaasti, monsieur."

"Missä ovat valtuutetut?"

"Itse Charentonissa, toisessa rakennuksessa oikealla Pariisista päin lukien."

"Ja tätä kokousta ei ajateltu aikaisemmin?"

"Ei, messieurs. Se näkyy johtuneen uusista esityksistä, jotka herra

Mazarin eilen antoi pariisilaisten tiedoksi."

Atos ja Aramis katsoivat toisiinsa hymyillen; he tiesivät paremmin kuin kukaan, mitä esityksiä ne olivat, kelle ne oli tehty ja kuka oli ollut niitä tekemässä.

"Monsieur", sanoi Atos, "koska teillä on ratsuväen päällikkyys…"

"Suokaa anteeksi, minulla on ylipäällikkyys."

"Vielä parempi! Silloin tietysti tunnettekin kaikki upseerinne, huomattavammat, tarkoitan."

"Jokseenkin."

"Olkaa siis hyvä ja sanokaa minulle, eikö teillä ole upseerikunnassanne chevalier d'Artagnan, muskettiväen luutnantti?"

"Ei, monsieur, hän ei ole meidän mukanamme. Runsaasti kuusi viikkoa sitten hän lähti Pariisista, ja hänen kerrotaan olevan lähetystoimissa Englannissa."

"Sen tiesin, mutta luulin hänen palanneen."

"Ei, monsieur, en tiedä kenenkään nähneen häntä. Voin sitä varmemmin vastata teille tästä seikasta, kun muskettisoturit kuuluvat minun osastooni ja herra de Cambon väliaikaisesti hoitaa herra d'Artagnanin palvelusta."

Ystävykset katsoivat toisiinsa.

"Näethän!" virkkoi Atos.

"Kummallista!" sanoi Aramis.

"Hänelle on varmasti tapahtunut joku onnettomuus taipaleella."

"No, tänä iltanahan päättyy sovittu odotusaika. Jollemme siihen mennessä saa mitään tietoja, niin lähdemme matkalle huomenna varhain."

Atos nyökäytti päätänsä ja kääntyi jälleen Châtilloniin.

"Entä herra de Bragelonne, muuan viidentoista vanha nuorukainen, joka kuului hänen korkeutensa prinssin seurueeseen", kysyi hän melkein hämillään siitä, että hänen paatuneen Aramiin läsnäollessa oli ilmaistava isällisiä huoliaan, "onko hänellä kunnia olla teidän tuntemanne, herra herttua?"

"Kyllä tunnen", vastasi Châtillon; "hän saapui tänä aamuna hänen korkeutensa prinssin kanssa. Miellyttävä nuori mies! Onko hän ystäviänne, herra kreivi?"

"On, monsieur", vastasi Atos hiukan liikuttuneena, "ja minun tekisi mieleni tavata häntä. Käykö se laatuun?"

"Aivan hyvin, monsieur. Suvaitkaa seurata minua, niin pääsette päämajaan."

"Hei!" huudahti Aramis kääntyen; "takaapäin tuntuu kuuluvan aimo tömistelyä."

"Sieltä lähestyy tosiaan ratsujoukko", sanoi Châtillon.

"Frondelaishatusta tunnen koadjutorin."

"Ja minä valkoisista töyhdöistään herra de Beaufortin."

"He tulevat täyttä neliä. Hänen korkeutensa prinssi on mukana. Kas, nyt hän jättää heidät!"

"Torvet toitottavat taisteluasentoon!" huudahti Châtillon. "Kuuletteko?

Meidän täytyy tiedustaa."

Soturien nähtiinkin rientävän sieppaamaan aseensa ja maahan laskeutuneiden ratsumiesten nousevan satulaan; torvet raikuivat, rummut pärisivät, herra de Beaufort paljasti miekkansa.

Prinssi puolestaan antoi myös järjestäytymistoitotuksen kajahdella, ja kaikki kuninkaallisen armeijan upseerit, jotka olivat hetkellisesti sekaantuneet pariisilaisten joukkoon, riensivät hänen luokseen.

"Messieurs", virkkoi Châtillon, "näkyy selvästi, että aselepo on lopetettu; syntyy taistelu. Peräytykää siis Charentoniin, sillä minä teen piankin hyökkäyksen. Tuolla näette merkin, jonka hänen korkeutensa prinssi antaa minulle."

Muuan kornetti kohottikin prinssin lippua kolmasti ilmaan. Puolen tunnin kuluttua oli taistelu alkanut joka taholla. Herra de Beaufortin urhoollisuuden maineesta kateellisena oli koadjutori tempautunut edelle ja teki itse uljuuden ihmeitä. Hänen varsinainen kutsumuksensa olikin soturin ura, kuten tunnettua, ja hän tunsi itsensä aina onnelliseksi, kun sai paljastaa miekkansa kenen tai minkä hyväksi tahansa. Mutta jos hän tässä tilaisuudessa täyttikin hyvin velvollisuutensa soturina, suoritti hän huonosti tehtävänsä everstinä. Seitsemän- tai kahdeksansadan miehen etunenässä hän oli heittäytynyt kolmeatuhatta vastaan, jotka olivat puolestaan rynnänneet eteenpäin tiheänä joukkona ja helposti pyyhkäisseet tieltään koadjutorin parven; hajallisena tungettiin tämä takaisin valleja kohti. Mutta Chanleun tykistötuli pysähdytti äkkiä kuninkaallisen armeijan, joka näkyi tuokion epäröivän. Tätä horjumista ei kuitenkaan kestänyt pitkälle, ja osasto vetäytyi erään taloryhmän ja pikku metsikön taakse järjestäytymään uudestaan.

Chanleu luuli vuoronsa tulleen. Hän ryntäsi kahden rykmentin etunenässä ajamaan takaa kuninkaallista armeijaa; mutta se oli sillävälin jo järjestynyt ja uudisti nyt hyökkäyksensä, Châtillonin johtamana. Ryntäys oli niin voimakas ja niin taitavasti suoritettu, että Chanleu miehineen joutui melkein saarretuksi. Chanleu antoi merkin peräytymiseen, jota ryhdyttiin suorittamaan askel askeleelta. Onnettomuudeksi Chanleu hetkisen kuluttua kaatui, kuolettavasti haavoittuneena.

Châtillon näki hänen kaatuvan ja julisti kaikuvalla äänellä hänen kuolemansa; se elähdytti kuninkaallisen armeijan miehuutta ja masensi kokonaan ne kaksi rykmenttiä, joilla Chanleu oli tehnyt uloshyökkäyksensä. Jokainen ajatteli nyt vain omaa pelastustaan, ja kaikki pyrkivät pakenemaan etuvarustuksiin, joiden edustalla koadjutori yritti jälleen järjestää ruhjottua rykmenttiänsä.

Yhtäkkiä karkasi osasto ratsuväkeä voittajia vastaan, jotka pakolaisten kanssa sekaisin tunkeusivat etuvarustuksiin. Atos ja Aramis ratsastivat hyökkääjien etunenässä, Aramiilla miekka ja pistooli kädessään, kun Atos sitävastoin piti miekkaa yhä huotrassa ja pistooleja koteloissa. Atos oli levollinen ja kylmäkiskoinen kuin harjoituskentällä, mutta hänen kauniit ja ylväät kasvonsa synkistyivät, kun hän näki niin monen ihmishengen saavan surmansa, toiselta puolen uhrattuina kuninkaalliselle itsepintaisuudelle ja toisaalta prinssien katkeruudelle. Aramis sitävastoin antausi verileikkiin ja tulistui vähitellen tapansa mukaan. Hänen eloisat silmänsä alkoivat hehkua, hienopiirteisille huulille tuli kaamea myhäily, laajenneet sieraimet hengittivät veren huurua; hänen jokainen miekanpistonsa oli tarkoin tähdätty, ja pistoolinsa perällä hän antoi viimeisen iskun haavoitetuille, jotka yrittivät jälleen kohota.

Vastakkaisella puolella, kuninkaallisen armeijan ensimmäisessä rivissä, ryntäsi kaksi ratsastajaa, toinen kullatussa haarniskassa, toinen yksinkertaisessa költerissä, josta pistivät esiin sinisen sametti-ihokkaan hihat. Edellinen hyökkäsi Aramista kohti ja suuntasi häneen miekanpiston, jonka Aramis torjui tavallisella taitavuudellaan.

"Kas, tekö siinä, herra de Châtillon!" huudahti chevalier; "tervetuloa, minä odotin teitä!"

"Toivoakseni en ole antanut teidän odottaa liiaksi, monsieur", vastasi herttua; "tässä nyt ainakin olen."

"Herra de Châtillon", virkkoi Aramis ottaen kotelosta toisen pistoolinsa, jonka oli varannut tähän tilaisuuteen, "luulenpa, että jos pistoolinne on laukaistu, te olette kuoleman oma."

"Ei, Jumalan kiitos", vastasi Châtillon, "kyllä se on vielä panostettu."

Ja kohottaen pistoolinsa Aramista kohti herttua tähtäsi ja laukaisi. Mutta Aramis painoi alas päänsä samassa kun näki herttuan laskevan sormensa liipasimelle, ja luoti viuhahti hänen ylitseen.

"Hei, te ammuitte harhaan!" sanoi Aramis. "Mutta vannon kautta taivaan, että minä en tee samaten."

"Jos jätän teille siihen aikaa!" huudahti Châtillon kannustaen hevostaan ja miekka ojolla syöksähtäen häntä vastaan.

Aramis odotti häntä, huulillaan se kamala hymy, jota tuollaiset tilanteet hänellä aina aiheuttivat, ja Atos, joka näki Châtillonin törmäävän Aramiin kimppuun nopeana kuin salama, avasi suunsa huutaakseen: "Ammu! mutta ammuhan toki!" Silloin paukahtikin laukaus. Châtillon avasi sylinsä ja kaatui taaksepäin hevosensa lautasille.

Luoti oli tunkeutunut rintaan haarniskan kaarteesta.

"Olen mennyttä!" jupisi herttua. Ja hän luisui ratsailta maahan.

"Sanoinhan teille sen, monsieur, ja nyt pahoittelen, että pidin sanani niin hyvin. Voinko millään tavoin palvella teitä?"

Châtillon viittasi kädellään, ja Aramis aikoi laskeutua maahan, kun hän äkkiä sai kiivaan survaisun kylkeensä; se oli miekanpisto, mutta haarniska torjui sen.

Hän käännähti ja tarttui uutta ahdistajaansa ranteeseen, mutta samalla kajahti kaksi huutoa yhtaikaa, toinen hänen huuliltaan ja toinen Atoksen:

"Raoul!"

Nuori mies tunsi samalla kertaa chevalier d'Herblayn kasvot ja isänsä äänen; hän laski heti miekkansa alas. Useat pariisilaisarmeijan ratsurit hyökkäsivät samassa Raoulia vastaan, mutta Aramis suojeli häntä miekallaan.

"Minun vankini! Kääntykää muuanne!" huusi hän.

Kaikki kolme ratsastajaa karauttivat liikkeelle.

Nuori mies oli vapissut ilosta, nähdessään jälleen isänsä. He nelistivät nyt rinnakkain, nuoren miehen vasen käsi Atoksen oikeassa.

Heidän päästyään kappaleen matkaa taistelukentältä kysyi Atos nuorukaiselta:

"Mitä tekemistä sinulla oli keskellä tulisinta kahakkaa, ystäväiseni? Minun mielestäni ei siellä ollut sinun paikkasi, kun et ollut paremmin aseistettu taistelua varten."

"Minun ei pitänytkään taistella tänään, monsieur. Olin saanut viedäkseni sanoman kardinaalille ja olin matkalla Rueiliin, kun näin herra de Châtillonin etenevän hyökkäykseen ja innostuin ryntäämään hänen vierellään. Silloin hän sanoi minulle, että kaksi pariisilaisarmeijan aatelismiestä etsi minua, ja toisen hän ilmoitti kreivi de la Fèreksi."

"Mitä! Sinä tiesit, että me olimme täällä ja tahdoit kuitenkin surmata ystäväsi, chevalierin?"

"En tuntenut herra chevalieria hänen varuksissaan", vastasi Raoul punehtuen, "vaikka minun olisi kyllä pitänyt hänet tuntea taitavuudestaan ja kylmäverisyydestään."

"Kiitos kohteliaisuudesta, nuori ystäväni", sanoi Aramis; "kyllä kuulee, kuka teille on antanut opetusta käyttäytymisessä. Mutta sanotte olevanne matkalla Rueiliin?"

"Niin."

"Kardinaalin luo?"

"Niin, minulla on hänen ylhäisyydelleen sanoma prinssiltä."

"Se on toimitettava perille", virkkoi Atos.

"Ka, malttakaa sentään hetkinen", tokaisi Aramis, "ei mitään väärää jalomielisyyttä, kreivi! Lempo soikoon, meidän kohtalomme ja – mikä vielä tärkeämpää – ystäviemme kohtalo kenties riippuu tuosta sanomasta."

"Mutta nuorukainen ei saa pettää velvollisuuttaan", vastusti Atos.

"Ensiksikin se nuorukainen on vanki – sen unohdat, kreiviseni. Me menettelemme vain rehellisen sotatavan mukaan. Sitäpaitsi ei voitettujen sovi olla kovin tunnokkaita keinojen valinnassa. Antakaa tänne se sanomanne, Raoul."

Raoul epäröitsi ja katsoi Atokseen ikäänkuin nähdäkseen hänen silmistään käyttäytymisohjeen.

"Luovuta kirjelmäsi, Raoul", neuvoi Atos, "sinä olet chevalier d'Herblayn vanki."

Raoul taipui vastahakoisesti, mutta Aramis, vähemmän arkaluontoisena kuin kreivi de la Fère, sieppasi innokkaasti kirjelmän, silmäsi sitä ja sanoi antaen sen sitten Atokselle:

"Sinä, joka olet uskovainen, lue ja tutki harkiten, eikö tässä kirjeessä ole jotakin, mitä Kaitselmus katsoi tähdelliseksi toimittaa meidän tietoomme."

Atos otti kirjeen kauniita silmäkulmiaan rypistäen, mutta ajatus, että kirje saattoi koskea d'Artagnania, auttoi häntä voittamaan vastenmielisyytensä sen lukemiseen.

Kirje kuului seuraavasti:

Monseigneur, herra de Commingesin saattueen vahvistamiseksi lähetän teidän ylhäisyydellenne tänä iltana pyytämänne kymmenen miestä. He ovat rivakoita sotureita ja pystyvät kyllä hoitelemaan niitä kahta rajua uskalikkoa, joiden taitavuutta ja päättäväisyyttä teidän ylhäisyytenne pelkää.

"Ahaa!" äännähti Atos.

"No", kysyi Aramis, "mitä ajattelet noista kahdesta uskalikosta, joiden vartioimiseen tarvitaan kymmenen rivakkaa soturia Commingesin saattueen lisäksi? Eivätkö he muistuta d'Artagnania ja Portosta ihan pilkulleen?"

"Me kiertelemme pitkin Pariisia kaiken päivää", esitti Atos, "ja jollemme iltaan asti ole saaneet mitään tietoja, lähdemme Picardien tienoolle, ja minä takaan, että d'Artagnanin neuvokkuuden johdosta piankin keksimme jotakin vihiä, joka hälventää epätietoisuutemme."

NELJÄSYHDEKSÄTTÄ LUKU

Picardien tie

Atos ja Aramis, jotka Pariisissa olivat taatussa turvassa, käsittivät peräti hyvin, että he kaupungin ulkopuolelle uskaltautuessaan antausivat suuriin vaaroihin; mutta tiedetäänhän, minkä verran vaarat merkitsivät sellaisille miehille. Sitäpaitsi he arvasivat, että tämän selkkauksen ratkaisu oli lähenemässä ja että siihen tarvittiin vain viimeinen ponnistus.

Molemmat aatelismiehet ratsastivat kiertoteitä, ensiksikin väistääkseen Ile de Francen maakunnassa hajallaan liikkuvia mazarinilaisia ja toisekseen karttaakseen Normandiaa vallitsevia frondelaisiakin, jotka ehdottomasti olisivat vieneet heidät herra de Longuevillen luo saadakseen selville, olivatko he ystäviä vai vihamiehiä. Molemmista vaaroista suoriuduttuaan he poikkesivat jälleen Boulognesta Abbevilleen johtavalle tielle ja seurasivat sitä askel askeleelta.

Jonkun aikaa he olivat epätietoisia; he olivat jo kuulustelleet parin kolmen majatalon isäntää, saamatta vähäisintäkään vihiä etsintänsä johdoksi. Mutta Montreuilissa Atos tunsi hienoilla sormillaan koskevansa pöydässä johonkin epätasaiseen. Hän kohotti pöytäliinan ja luki veitsenkärjellä syvälle puuhun leikattuina merkit: Port … – d'Art … – 2 helm.

"Mainiota!" virkkoi Atos osoittaen piirtoja Aramiille; "me aioimme jäädä tänne yöksi, mutta se on tarpeetonta. Ratsastakaamme edelleen."

He nousivat jälleen satulaan ja pitkittivät matkaansa Peronneen asti.

Atos alkoi käydä toivottomaksi. Tämä ylväs ja hieno luonne moitti itseänsä siitä pimeydestä, jossa Aramis ja hän hapuilivat. He olivat kai etsineet huolimattomasti; varmaankaan he eivät olleet pysyneet kyllin itsepintaisina tiedustuksissa, tehneet tarpeeksi teräviä havaintoja. He olivat palaamaisillaan samaa tietä kuin olivat tulleetkin, kun Atos heidän ratsastaessaan kaupunginporteille johtavan esikaupungin läpi näki vallin vieritse kulkevan kadun valkoisessa kulmamuurissa kivihiilellä luonnostetun piirustuksen. Koruttomasti kuin lapsen ensimmäiset yritelmät se esitti kahta hurjasti nelistävää ratsumiestä; toinen oli pitelevinään kädessään paperilappua, johon oli kirjoitettu espanjaksi sanat: Meitä ajetaan takaa.

"Kas vain!" virkkoi Atos; "tuo on selvää kuin päivä. Takaa-ajettunakin d'Artagnan on pysähtynyt tähän viideksi minuutiksi; se todistaa, että häntä ei ahdistettu läheltä, ja kenties hänen on onnistunut pujahtaa tiehensä."

Aramis pudisti päätänsä.

"Jos hän olisi päässyt selviytymään vainoojistaan, niin olisimme hänet nähneet tai ainakin kuulleet hänestä jotakin."

"Olet oikeassa, Aramis; lähtekäämme eteenpäin."

Mahdotonta olisi kuvata molempien aatelismiesten rauhattomuutta ja kärsimättömyyttä. Levottomuus oli luonnollista Atoksen hellälle ja ystäviinsä kiintyneelle sydämelle, maltittomuus taasen kiusasi Aramiin hermostunutta ja äkkipikaista luonnetta. He porhalsivat molemmin kolme tai neljä tuntia yhtä vinhasti kuin muuriin piirretty ratsastajapari. Äkkiä he näkivät kahden vierun väliin avautuneessa soukassa rotkossa tien puolittain tukkeutuneeksi tavattoman isosta kivestä. Sen alkuperäinen sija näkyi toisella rinteellä, ja jälkeen jäänyt kuoppa osoitti, että se ei ollut voinut vieriä alas itsestään, samalla kun sen jyhkeydestä saattoi päättää, että sen liikuttamiseen oli tarvittu jonkun Enkeladoksen tai Briareuksen käsivartta.

Aramis pysähtyi.

"Hm", hän virkkoi katsellen kiveä, "tämä on Telamonin Aiaksen työtä tai sitten Portoksen. Laskeutukaamme ratsailta, kreiviseni, ja tutkikaamme tätä lohkaretta."

He hyppäsivät maahan. Kivi oli ilmeisesti vyörytetty sulkemaan tietä ratsastajilta. Se oli nimittäin ensin asetettu poikittain, mutta esteen kohdatessaan olivat ratsumiehet laskeutuneet satulasta ja vääntäneet sen sivuttain.

Ystävykset tarkastivat kiveä kaikilta näkyviltä puolilta; siinä ei ilmennyt mitään huomattavaa. Silloin he kutsuivat avukseen Blaisoisin ja Grimaudin, ja kaikkien neljän onnistui saada kivi käännetyksi. Alipintaan oli kirjoitettu:

"Kahdeksan rakuunaa ajaa meitä takaa. Jos ehdimme Compiègneen asti, niin asetumme Kruunattuun Riikinkukkoon; isäntä on ystäviämme."

"Tämähän kerrankin on selvä tieto", sanoi Atos; "kumpaisessakin tapauksessa olemme nyt varmalla tolalla. Lähtekäämme siis Kruunattuun Riikinkukkoon."

"Hyvä on", vastasi Aramis; "mutta jos tahdomme saapua sinne, on parasta ensin hiukan lepuuttaa hevosiamme, sillä ne ovat jo menehtymäisillään."

Aramis oli oikeassa. Sen vuoksi pysähdyttiin ensimmäiseen majataloon ja toimitettiin jokaiselle ratsulle kaksinkertainen mitta viinillä kostutettuja kauroja; niiden levättyä kolme tuntia lähdettiin jälleen matkalle. Ratsastajat olivat itse kovin uuvuksissa, mutta toivo elvytti heitä.

Kuutta tuntia myöhemmin Atos ja Aramis pääsivät Compiègneen ja tiedustivat "Kruunattua Riikinkukkoa." Heille osoitettiin kylttiä, joka kuvasi Pan-jumalaa kruunu päässä.

Ystävykset hyppäsivät ratsailta, kiinnittämättä huomiotaan vaateliaaseen kylttiin, jota Aramis muulloin olisi purevasti ivannut. He tapasivat kunnon ravintoloitsijan, kaljupään ja isomahaisen kuin kiinalaisen puujumalan, ja tiedustivat häneltä, oliko hänen luokseen poikennut kaksi aatelismiestä, joita rakuunat hätyyttivät. Sanaakaan vastaamatta isäntä kaivoi kaapistaan miekanterän puolikkaan.

"Tunnetteko tätä?" kysyi hän.

Atos vain vilkaisi miekantynkään.

"Se on d'Artagnanin säilä", hän vastasi.

"Pitkänkö vai lyhyen?" kysyi isäntä.

"Lyhyen", vastasi Atos.

"Minä näen, että te olette noiden herrojen ystäviä."

"No niin, mitä heille on tapahtunut?"

"He ratsastivat pihalle uupunein hevosin, ja ennenkuin he olivat ehtineet sulkea ajoporttia karautti heidän kintereillään sisälle kahdeksan rakuunaa."

"Kahdeksan!" huudahti Aramis. "Minua hämmästyttää, että kaksi niin urheata miestä kuin d'Artagnan ja Portos antausivat vangiksi kahdeksalle miehelle."

"Tietenkin, monsieur, ja noilta kahdeksalta ei se yritys olisi käynytkään, mutta he ottivat kaupungista avukseen kaksikymmentä sotamiestä kuninkaallisesta italialaisrykmentistä, joka on täällä varusväkenä; teidän kaksi ystäväänne suorastaan rutistettiin ylivoiman alle."

"Vangittuna!" virkkoi Atos; "ja tiedetäänkö syytä?"

"Ei, monsieur; heidät vietiin heti pois, ja heillä ei ollut aikaa sanoa minulle mitään. Mutta heidän lähdettyään löysin taistelukentältä tämän miekantyngän, auttaessani kuljettamaan pois kahta kuollutta ja viittä tai kuutta haavoitettua."

"Entä he?" kysyi Aramis; "eikö heille tullut mitään vahinkoa?"

"Ei, monsieur, en luule."

"No, se sentään lohduttaa", arveli Aramis.

"Tiedättekö, minne heidät vietiin?" tiedusti Atos.

"Louvresin taholle."

"Jättäkäämme Blaisois ja Grimaud tänne", esitti Atos. "He palatkoot huomenna Pariisiin hevosten kanssa, jotka olivat tänään jättämäisillään meidät taipaleelle; meidän on parempi ottaa kyytihevoset."

"Ottakaamme vain", yhtyi Aramis.

Lähetettiin hakemaan hevosia. Sillaikaa ystävykset söivät kiireimmiten päivällistä; jos saisivat Louvresissa jotakin tietoa, alkoivat he sitten pitkittää matkaansa.

He saapuivat Louvresiin. Siellä oli vain yksi majatalo. Siinä saatiin likööriä, joka on pysynyt maineessa meidän päiviimme asti; sitä valmistettiin jo siihen aikaan.

"Laskeutukaamme ratsailta täällä", ehdotti Atos; "d'Artagnan ei kaiketikaan ole lyönyt laimin tätä tilaisuutta, ei maistaakseen likööriä, vaan jättääkseen meille jonkun merkin."

He astuivat majataloon ja tilasivat kaksi lasillista likööriä ryyppypöydälle, niinkuin arvelivat vangittujen ystäviensäkin tehneen. Pöytä, jonka ääressä tavallisesti juotiin seisaaltaan, oli katettu tinalevyllä. Levyyn oli piirretty ison äimän kärjellä: Rueil, D.

"He ovat Rueilissa!" virkkoi Aramis, joka ensimmäisenä huomasi tämän kirjoitelman.

"Lähtekäämme siis Rueiliin", esitti Atos.

"Se olisi heittäytymistä suden kitaan", muistutti Aramis.

"Jos olisin ollut Jonaksen ystävä kuten olen d'Artagnanin", vastasi Atos, "niin olisin seurannut häntä valaskalan vatsaan, ja sinä olisit tehnyt samaten, Aramis."

"Luulen tosiaan, kreiviseni, että sinä teet minusta paremman kuin olen. Jos olisin yksinäni, niin tuskinpa lähtisin siten Rueiliin ilman suuria varokeinoja; mutta minne sinä menet, sinne minäkin."

He ottivat uudet hevoset ja ratsastivat Rueiliin.

Aavistamattaan oli Atos antanut Aramiille parhaan neuvon, mitä sillähaavaa olisi voinut noudattaa. Parlamentin valtuutettuja oli vastikään saapunut Rueiliin niitä kuuluisia neuvotteluja varten, jotka sitten kolme pitkää kuukautta kestettyään tuottivat vajavan rauhan ja johtivat hänen korkeutensa prinssin vangitsemiseen. Rueil oli pariisilaisten taholta täyttynyt asianajajilla, tuomareilla, neuvosmiehillä ja kaikenlaatuisilla virkaherroilla sekä hovin puolesta aatelismiehillä, upseereilla ja vartiosotureilla. Sellaisen kuhinan keskellä oli helppo pysytellä niin huomaamattomana kuin vain halusi. Neuvottelut olivat myös saaneet aikaan aselevon, ja kahden aatelismiehen vangitseminen tässä tilanteessa olisi ollut kansanoikeuden loukkaamista, vaikka he olisivatkin olleet hyvin tunnettuja frondelaisia.

Molemmat ystävyksemme luulivat kaikkien ihmisten mielessä olevan saman ajatuksen, joka kiusasi heitä. He sekaantuivat ryhmiin siinä toivossa, että kuulisivat puhuttavan jotakin d'Artagnanista ja ja Portoksesta; mutta jokainen pohti yksinomaan rauhansopimuksen pykäliä ja lisäyksiä. Atos arveli, että oli käännyttävä suoraan ministerin puoleen.

"Hyvä ystävä", vastusti Aramis, "sanasi ovat varsin kauniita, mutta pidä varasi, – meidän turvallisuutemme perustuu juuri syrjäisyyteemme. Jos tavalla tai toisella toimitamme itsemme tunnetuiksi, niin meidät viedään suoraan päätä ystäviemme luo johonkin syvään vankiluolaan, mistä itse paholainenkaan ei pystyisi auttamaan meitä ulos. Yrittäkäämme löytää heidät jonkun harkitsemamme suunnitelman avulla, jättämättä asiaa ikävän sattuman varaan. Compiègnessä vangittuina on heidät tuotu Rueiliin, kuten Louvresissa saimme varmaksi tiedoksemme; heidän tultuaan Rueiliin on kardinaali kuulustellut heitä ja sitten joko pidättänyt heidät lähellään tai lähettänyt Saint-Germainiin. Bastiljissa he eivät ole, koska Bastilji kuuluu frondelaisille ja Brousselin poika on siellä päällikkönä. Kuolleet he eivät ole, sillä d'Artagnanin kuolema olisi herättänyt melua; ja mitä Portokseen tulee, niin luulen hänet yhtä ikuiseksi kuin Jumalan, vaikka hän on vähemmän pitkämielinen. Älkäämme heittäytykö toivottomiksi, vaan jääkäämme Rueiliin odottamaan, sillä minä olen vakuuttunut siitä, että he ovat täällä. Mutta mikä sinua vaivaa? Kalpenet!"

"Muistui vain mieleeni", vastasi Atos melkein vapisevalla äänellä, "että herra de Richelieun teettämänä on Rueilin linnassa kamala oubliette"…²⁶

"Oh, ole huoletta", tyynnytti Aramis, "herra de Richelieu oli aatelismies, syntyperältään kaikkien meikäläisten vertainen ja asemaltaan meitä ylempi. Hän uskalsi kuninkaallisesti käydä päähän kiinni ylhäisimpiäkin meistä ja panna sen pään horjumaan hartioilla. Mutta Mazarin on kehno sielu, joka voi korkeintaan tarttua meitä kaulukseen kuten oikeudenpalvelija. Rauhoitu siis, veikkonen; minä pysyn sanassani, että d'Artagnan ja Portos ovat Rueilissa elävinä ja eheinä."

"Joka tapauksessa", huomautti Atos, "meidän tulee hankkia koadjutorilta lupa olla saapuvilla neuvotteluissa, jotta pääsemme esteettömästi Rueiliin."

"Kaikkien noiden ikävien musteentöhrijäin seassa! Mitä ajatteletkaan, ystäväiseni! Ja luuletko, että he ovat millänsäkään d'Artagnanin ja Portoksen vapaudesta tai vankeudesta? Ei, kyllä meidän pitää keksiä joku muu keino."

"No niin", jatkoi Atos, "palaankin ensimmäiseen ajatukseeni; en tiedä parempaa keinoa kuin toimia avoimesti rehellisen alamaisen tavoin. En lähde Mazarinin puheille, vaan kuningattaren luo, ja sanon hänelle: 'Madame, antakaa meille takaisin kaksi palvelijaanne ja meidän kaksi ystäväämme.'"

"Kuningattaren puheille päästäksemme", muistutti Aramis, "pitäisi meidän ensin tavoittaa kardinaalia, ja heti kun olemme hänet nähneet – ota se huomioosi, Atos, – meidät kyllä toimitetaan ystäviemme luo, mutta toisin kuin haluamme. Tuo yhtymistapa miellyttää minua varsin vähän, sen tunnustan. Toimikaamme vapaalla jalalla, voidaksemme toimia hyvin ja rivakasti."

"Minä uhraan itseni, hyvä ystävä, ja lähden pyrkimään Itävallan Annan puheille."

"Hyvästi, Atos, minä lähden kokoamaan armeijaa."

"Mitä varten?"

"Rueilin piirittämiseksi."

"Missä tavataan?"

"Kardinaalin hirsipuun juurella."

Ja ystävykset erosivat, Aramis palatakseen Pariisiin, Atos raivatakseen muutamilla valmistavilla toimenpiteillä itselleen tien kuningattaren luo.